Perjantaina lisäilin hautomaroottoriin kosteutta, koska niin käskettiin tehdä pari päivää ennen kuoriutumista. Ostinpa oikein uuden kosteusmittarinkin, vaikka mielessäni mietin touhun olevan täysin turhanaikaista.
Olin kuullut, että munien pitäisi heilua ja piipittää jo ennen kuoriutumista. No, meillä ei heilunut eikä piipittänyt ei sitten niin pätkääkään. Usko Arwon miesvoimiin ja meidän läpivalaisutaitoihin oli ihan miinuksella, joten suoraan sanoen meillä oltiin jo luovuttu toivosta tämän tipusatsin suhteen.
Mutta siinä tiiraillessani munia pahalla silmällä huomasin, että piru, siinähän onkin kuoressa särö. Ja kyyyyllä, se heiluu myös! Täydellinen kokovartalopaniikki iski, kuinka tästä selvitään?! Tuleeko meille sittenkin tipu, apua! Pääseekö se munasta ulos? Saadaanko me se pysymään hengissä?!
Tältä tilanne näytti eilen illalla:
Ja vielä aamullakin, paitsi, että kuoressa oli ihan pieni reikä. Mutta kun tammalauma oli saatu ulos ja kahvikupponen kouraan, niin olin jo kuulevinani raivoisaa piipitystä. Ja siellä se rämpi koneessa, meidän Martta (tai Martti...)
Eikä aikaakaan, niin toiseenkin munaan oli ilmestynyt särö. Mikä helpotus, pienelle kanaselle olisi luvassa myös kaveri. Ja sieltähän se sitten jo rysäyttikin maailmaan, Tuukaksi ristitty, pahasti kukkomaisia piirteitä jo syntyessään saanut kaveri.
Tämä päivä niitä on sitten ihmetelty koko perheen voimin. On se vaan ihmeellistä, että niin pieneen munaan mahtuu tuommoinen elämän voima. Illalla keräsin kaikki rohkeudenrippeeni ja siirsin ne lämpölampun alle kanihäkkiin ihmettelemään elämää. Reippaina ne alkoivat heti syömään eli sen ne ainakin osaavat. Martta oli tosin välittömästi selällään puruissa sätkimässä, joten sisustin häkin pikapikaa uusiksi sanomalehdillä. Nyt kulkee komiasti!
Toivottavasti ne jää henkiin, ja kasvaa isoiksi hienoiksi jättikocheiksi. Olisi upeaa seurailla niiden kehitystä kesää odotellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti