Sisu

Ranchillä on taas käyty koko tunneskaala läpi viime päivien aikana. Viimeisen tipusatsin kuoriutumista odotettiin innokkaasti, varsinkin, koska mukana oli pari lainamunaa ystävältä. Muutamassa munassa oli lupaavia säröjä, mutta siinä ajassa, missä tiput normaalisti kuoriutuvat, sai ainoastaan yksi kandidaatti kuoren kunnolla halki. Aloin huolestua ja tuijotin kelloa.

Lopulta oli selvää, että muu porukka ei selviytyisi. Vain tuo yksi sinnikäs tipu piipitti kiukkuisesti kuoren välistä, muttei sekään jaksanut enää ponnistaa kuorta rikki. Päätin odottaa vielä seuraavaan aamuun, mutta olin varma, ettei se olisi enää aamulla hengissä.

Mutta olihan se. Yleinen ohje on, ettei tipuja saisi auttaa munista ulos, koska ne tuppaavat olemaan liian heiveröisiä elämään, jolleivät kuoriudu normaalisti. Mutta kun tämä sankari vaan sinnitteli ja sinnitteli, päätin, että piru vie, minähän autan.

Operaatiossa kirurgina toimin minä ja assitenttina Isäntä.

Ensin kuorin tipua esiin vain vähän, mutta vieläkään ei tapahtunut mitään. Sitten kuorin enemmän, mutta kalvo ei antanut periksi. Lopulta leikkasin kalvon halki trimmaussaksilla. Operaation riski oli se, että tipujen vararavintona toimiva ruskuaispussi hajoaa ja tipu kuolee siihen. Toisaalta mietin, että lintuparka oli jo niin voimaton, että se voisi yksinkertaisesti uuvahtaa lopullisesti kesken kaiken.

Mutta esiin se saatiin, ja jätettiin vielä koneeseen toipumaan.

Jouduin lähtemään pitkäksi päiväksi työreissulle ja maha kipristellen odotin koko päivän, onko Sisuksi ristitty kaveri vielä iltapäivällä hengissä. Isäntä ei ollut ensin uskaltanut edes katsoa, mutta siellähän se törötti omilla jaloillaan, meidän Sisu.

Illalla siirsin pikkukaverin häkkiin lämpölamppujen loimotukseen ja yritin pyyhkiä siitä enimpiä rämmäleitä sienellä.

 

 

Koska tipuparka pysyi hädin tuskin jaloillaan, olin huolissani, josko sen aineenvaihdunta toimii ja oppiiko se syömään normaalisti? Saunan jälkeen istuin häkin vierellä yömyöhään ja syötin tipua sormen päästä. Huomasin, että myös peräpää toimii. Toivoa siis on.

Nyt Sisu on sinnitellyt päivän, ja uskallan pikkuhiljaa toivoa, että se jäisi elävien kirjoihin. Edelleen se syö mieluiten sormen päästä, mutta osaa jo nokkia vähän maastakin.

 

 

Sen toinen siipi on vähän lytyssä, mutta kyllä ne molemmat silti nousee hienosti taivasta kohti. Sisu on pikkurillini kokoinen, mutta siitä huolimatta sillä on kova ääni, jolla se kutsuu seuraa paikalle. Se hiljenee heti, kun istun häkin vieressä - onkohan musta tullut nyt siis kanaemo?

Jos tipu tuosta voimistuu, on sillä edessä vielä yksi haaste. Munassa ollut kalvo on osittain kuivunut siihen kiinni, joten sen höyhenet on takalistosta yhtä korppua. Sisu -parka, se on pakko pestä. Mutta ei vielä tänään, juhannussaunahan on vasta huomenna.