Ihan parasta

Maalla asuminen on sitten hienoa hommaa. Purunhakureissustakin voi muotoutua koko illan kestävä viihdenumero parhaasta päästä.  Suunnatkaamme siis Venekoskelle, erääseen kaikkien aikojen suosikkikohteistani.

Haluaisinpa nähdä sen ihmisen, jonka suupielet eivät käänny ylöspäin tämän kyläkaupan pihassa.

Seuraava etappi sijaitsi muutaman sadan metrin päässä. Koska maailma on lopulta hyvinkin pieni, kuulin ilokseni, että erään tuttavani tallissa asuu aivan sattumalta hevonen, joka aiemmin asusteli Mamman kotitallissa Turun suunnalla. Ihana Etman, jonka kyytiin olen itsekin kavunnut ajalla ennen omia hevosiani. Kuinka voikaan sydäntä lämmittää jättiläisruunan hörinä - olipa se sitten tarkoitettu minulle tai kyläkaupasta ostetulle porkkapussille. (Ja huom, näillä kulmilla ei harrasteta mitään pestyjäpakattuja, vaan ihan kunnon multaporkkanoita.)

Sitten suoritettiin varsinainen aktiviteetti. On jotenkin paljon mukavampaa lappaa kuivikepurut itse pussiin vanhalla kyläsahalla, kuin ostaa valmiita paaleja marketista. Ja mikä parasta, purukuorma irtoaa niin huokealla, ettei mitään tolkkua. Matkalla vähän pölinä käy, mutta suurin osa saapuu tälläkin systeemillä pihaan saakka.

Jokaisella reissulla tavataan välikevennyksenä joku kylähullu, eikä poikkeusta tehnyt tämäkään keikka. Yhtäkkiä maantietä kiisi vastaan mies hevosella, joka oli yltä päältä hiessä. Vaikea sanoa, kummalla oli hullumpi kiilto silmissään, mutta kyseessä ei kuitenkaan näyttänyt olevan hätätilanne. Kaasua, Komissaario Pepponen!

Vielä kotitiellä suoritettiin pieni luontokuvauksellinen pysähdys. Kyllä tämä maalaiselo Viidakon tähtöset peittoaa!