Oikeastaan yläasteelta tähän päivään mulla on aina ollut olemassa suunnitelma siitä, mitä teen seuraavaksi. Tavoitteet ja toteutettavissa olevat unelmat ovat seuranneet toisiaan ja elämä on tuonut eteen lopulta aina niitä asioita, joita olen toivonutkin - joskus vaan vähän mutkan kautta.
Viimeiset 20 vuotta olen paiskinut hommia, suorittanut kolme tutkintoa ja rempannut ensin talovanhusta Turussa ja nyt meidän pikkuranchiä täällä Korpisuomessa. Eläinkatras on moninkertaistunut ja taloon on muuttanut pieni tyttö.
Juuri nyt en haluaisi tehdä oikein mitään muuta kuin käppelehtiä luonnossa ja nauttia siitä, mitä ympärillä tällä hetkellä on. Mutta ettepä arvaakaan, miten vaikeaa on tälläiselle suorittajaluonteelle heittäytyä oloneuvokseksi. Tuntuu, että pitäisi olla joku hyvä syy kotona hengailuun, koska muuten sitä on vaan ... no, luuseri. Jo eilen yllätin itseni selvittämässä saunan lauteella, että pitäisi kai tässä nyt jonkunlainen rutiini olla työttömänäkin? Mies siihen, että "tarkalleen ottaen sä et ole vielä edes aloittanut sitä sun työttömyyttäs." Niinpä.
Seuraavan kuukauden aikana aion opetella olemaan ihan vaan minä. Lupaan yrittää olla potematta huonoa omaatuntoa kotona olemisesta ja kokeilla, joskos tämän voisi ottaa mieluummin mahdollisuutena kuin takapakkina. Se nyt on selvää, että jonkun systeemin kehittelen ihan varmasti (mihinkäs sitä koira kirpuistaan pääsisi?), mutta lupaan silti keittää kahvit kaikille, jotka tontille osuvat.
Ja kun kevätaurinko alkaa taas lämmittää, olen valmiina uusiin seikkailuihin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti