Puolimatkan krouvi

Tässä taannoin päivittelin kaihomielellä Herra Suhmuran siirtymistä uuteen kotiinsa. No, olihan siihenkin tietty koira haudattuna. Muuten emme olisi lempparikukostamme varmasti luopuneetkaan, mutta kyliltä oli kantautunut huhuja, että Suhmuran Poika oli alkanut rettelöimään.

Suhmuran Poika muutti daameineen ystäväni luokse alkukesästä. Siinä vaiheessa nuori juippi ei vielä ymmärtänyt tuon taivaallisista miehisistä velvollisuuksistaan ja elo oli yhtä suomifilmiä. Mutta auta armias kun lamppu sitten otti ja sytytti - sen jälkeen kukko oli polkaissut daaminsa kahteen otteeseen ihan vereslihalle saakka. Sillä seurauksella, että nuori mies nökötti omassa putkassaan ja kanaparkaa paikkailtiin takaisin elävien kirjoihin.

Välttyäksemme pölkkykeikalta laadittiin suunnitelma, että jos vanha herra löytäisi mukavan uuden kodin, ottaisin nuoren sällin tänne meille opettelemaan tapoja. Tiesin, että kun poika pantaisiin äitinsä kanssa samaan yksiöön, kyyti voisi muodostua kylmänlaiseksi. Äidillä kun ei turhaan ole sukunimensä edessä titteliä FRAU Suhmura. 

Sieltähän ne sitten saapuivat, nuoret Suhmurat. Koska silkkinuoriso on valloittanut kaikki kulmat, piti Suhmuran perheelle tehdä vastaanottokeskus tallin käytävälle. Jännityksellä purin laatikoista ensin Pojan ja Sanniksi ristityn kauniin neidin. Sen jälkeen päästin Frau Suhmuran purjehtimaan tilanteeseen.  Valot pois ja herran haltuun, aamulla tarkastettaisiin henkiin jääneet.

On kuulkaa meillä oikein kauniskäytöksinen kukkoherra tätä nykyä. Neideillä ei ole höyhenkään epäjärjestyksessä, niin on lempeää lemmentyö nykyisin. Kaksi viikkoa otti sekin, että uskalsi Suhmuran Poika ensi kertaa edes kiekaista. Ja edelleenkin kiekaisu päättyy tarkasti puoliväliin -  loppuniekkuun ei taida Pojalla olla vielä valtuuksia.