Rouva Valo Alfonsin ensimmäistä kevätkiimaa on nyt jatkunut kohta pari viikkoa, eikä se pysy Hiltonissaan enää ollenkaan. Noinkin epäergomisella vartalolla hyppää kuulkaa ketterästi metrisen aidan yli, jos siltä rupeaa tuntumaan. Ja on ruvennut - tätä nykyä se on aina jonottamassa karsinan oven takana, kun talliin menee. Luojan kiitos meillä on myös karsinan ovi varmisteena, koska irti päästessään possu voi syödä ohimennen vaikka laatikollisen leipää tai puoli säkillistä kanan rehua. Nimimerkillä: kokemusta on.
Tammojen karvanlähtö on täällä taas. Ja samaan tahtiin kun karvoja tippuu, häviää myös järjen juoksu. Jopa vanha Mamma oli maastolenkillä ihan lentoon lähdössä, vaikken nyt ihan juuri muista, koska olisin sen kanssa pidättäviä apuja viimeksi tarvinnut. Silmät pyörii pajatson lailla ja sieraimet laajenee - koska on mahdollista, että Nyt On Tilanne Päällä.
Yleensä koko kaviojengi nukkuu makoisimmin silloin, kun meillä on pihalla joku homma meneillään. Mitä kovempi meteli, sen paremmat unet. Paitsi tällä viikolla, kun koko joukkue ampaisi laukalla auringonlaskuun moottorisahan käynnistyessä. Toisena aamuna keräilin porukkaa töihin lähtiessä pitkin tiluksia - jollekin oli tullut pakottava lähteä suuremmille aroille ja viedä portit mennessään.
Ja sitten on tämä meidän Voitto. Sitä ei vielä hormoonit hyrryytä, mutta muuten alkaa pikku-ukossa olla virtaa elosalaman lailla. Viisi kuukautta ikää - ja ollaan tilanteessa, jossa jalat juoksee aika paljon nopeammin kuin älli. Onneksi meillä on nuo ihanat hankikannot. Nyt voi aamullakin juoksuttaa koiria näppärästi omien peltojen ympäri ennen töihin lähtöä.
Mutta onhan tämä silti ihan maailman parasta aikaa - koska ihan kohta on ihan oikeasti kevät. Jes!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti