Muistanette ehkä tuon onnettoman työreissun jonnekin Porvoon perämetsiin, kun kävin noutamassa araucana Hilmalle sulhasta. Paitsi, että mukaan tarttui myös toinen araucana, ostin lisäksi mitään ajattelematta sekarotuisen Sylvian vain, koska se oli niin nätti. Nero ja leimaus!
Koko armaan talvikauden manasin, että jo on markkinat, jollei ala Sylvia pikkuhiljaa munia. Luvattu oli valkoisia munia (joka tässä talossa on se eksoottisin väri) ja nopealla toimituksella. Ei munan munaa, ei vaikka kuinka uhkailin. Mietin jo, että kas kun ei ole kukko koko pyrstökäs, mutta sitten näin kukon sen kimpussa ja huokaisin helpotuksesta. On se edes kana, vaikkei suostukaan munimaan.
Tai niinhän sitä luulisi. Toissapäivänä ranchin jengi innostui, kun Sylvia äkättiin vihdoinkin pöntöstä. Jes - nyt se alkaa! Ja alkoihan se.
Nyt en enää tiedä, kumpi on parempi - se, että on munia vai se, ettei ole. Kävi nimittäin ilmi, että kyseinen hyväkäs munii tismalleen samanlaisia munia kuin jättikochit. Eli toisin sanoen se on voinut munia iloksemme jo hyvän aikaa. Ja kuinka somasti sattuikaan, että hautomakoneessa on tilattujen kochien lisäksi ainakin kaksi Sylviaa tuloillaan vähän niinkuin vahingossa. Voi kutun kuttu!
Sylvialle tulee nyt sitten noutaja. Ei kylläkään pataan, vaan ystävän iloksi tai ystävän remppamiehen iloksi. Jollei muuta, niin ainakin on neidille luvassa komea sulhanen.
Ja pari jälkeläistä samaan kauppaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti