Kukkahattutäti

Meillä hevoskansalaisilla on käytössä oma termi Aikuisille Naisille, joilla on Oma Hevonen. Oma ihana heppa, jolle on hankittu enemmän purkkeja ja purnukoita kuin omasta vessan kaapista löytyy. ( Ehkäpä niitä on jopa enemmän kuin ratsastuskertoja kuukaudessa.) On loimea lounaistuuleen, on mätsäävät huovat ja suojat. On toisia heppatyttöjä, joiden kanssa hengataan tallilla vaihtamassa Kokemuksia.

Jotenkin olin laskenut itseni tästä joukosta ulos, koska haluaisin ainakin uskoa touhuni olevan jonkunlaista urheilua myös. Tykkään hikoilla, punnertaa koulua ja kehittyäkin omassa mittakaavassani, vaikken koskaan ole kilpailemisesta piitannutkaan. Tai oikeastaan, koska kilpailuhermoja ei ole sitten niin ollenkaan. Tykkään hengata omassa tallissa omien punkeroitteni kanssa kaikessa rauhassa, en niinkään purkkeja järjestelemässä vaan ihan normihommissa.

Mutta tänään oli aika kohdata karu todellisuus.

Aamulenkillä maastossa huomasin kyseleväni Mammalta, "haluaisitko ravata" ja "onko laukkaa tarjolla tänään?" aina niissä väleissä kun en ihaillut maisemia tai unohtunut ajatuksiini. Lenkin jälkeen pussailin vanhaa tammaani ja mietin, kuinka "ihanaa on, kun on Oma Hevonen." Hetken päästä suhasin ihan muissa asioissa hevostarvikeliikkeeseen, josta palasin mukanani aivan tolkuttoman hintaiset takasuojat ja huivi, jossa on hevosen kuvia (ehkä viides, jonka omistan.)

Hui hai, elämä on silti ihan jees Kukkahattutätinäkin.