Nimittäin se, että taas meinasin melkein joutua luopumaan yhdestä lempparikukostani. Mutta enpäs joutunutkaan! Jihuu!
Kesän aikana kasvattelin täällä meille siitokseen mustaa partasilkkikukkoa. Pitkään ja hartaasti sitä tuijoteltuani alkoi tuntua siltä, että herran nimi on aivan selvästi Aulis-Olavi, omaa sukua Toikka. (Terveisiä vaan Mirkalle: Ei nimi miestä pahenna. :-) )
Syksyn jo kummitellessa nurkan takana huomasin kauhukseni, että nyt alkaa Aulis-Olavin sulkiin ilmestyä uhkaavasti hopeaa. Niin uhkaavasti, että vaikka kuinka katselisi vaaleanpunaisilla silmälaseilla, niin hopeaa on. Ja paljon.
No, koska kukkoja on meillä ihan omiksi tarpeiksi, päätin sydän kivistäen, että nyt se on sitten Auliskin pistettävä myyntiin. Uusia koteja oli tarjolla kolmin kappalein, kunnes yhtäkkiä saapui pelastus. Sain vinkin, että väriyhdistelmään, johon Aulista kaavailin, onkin vielä kokomustaa kukkoa parempi tämmöinen hopeaversio!
Elämälle kiitos - meillä on nimittäin kanalassa Auliksen edeltäjänä kokomusta kukko, joka on paitsi susiruma, myös ihan typerän luontoinen. Kukkoparalla ei ole edes nimeä, kun kukaan meistä ei ole päässyt kartalle sen sielun elämästä. Valitan, mutta siitä taitaa nyt tulla naapurille paisti.
Ja tässä hän on, maailman ihanin Aulis-Olavi, o.s. Toikka.
Minun ikioma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti