Todettiin tuossa miehen kanssa eilen, että mehän ollaan ihan plösökunnossa. Sitä luulee olevansa ihan ookoo, kun lenkki kulkee ja hepat liikkuu, mutta kappas kehveliä, ei tosiaan olla.
Mulla on oma versio Jutta ja puolen vuoden häädieetit -ohjelmasta. Kiskaisen noin kerran vuodessa häämekon päälleni. Jos ei kilistä ja pulista, niin kaikki on kunnossa. Eilen mekko tuli sopivasti vastaan ja kas, kylläpä pingotti.
Toki suklaata on tänä kesänä kulunut, eikä paino ole ollut ihan ensimmäisenä murheena listalla. Vaa'an lukema on mulle yleensä muutenkin melko yhden tekevä, jos olo on hyvä eikä peilin edessä hirvitä. Mutta jos häämekko puristaa, ollaan todellakin asian äärellä.
Ynnättiin Isännän kanssa tilannetta ja todettiin, että tänä kesänä ei ollakaan alvariinsa oltu pajukossa rymyämässä. Piha alkaa olla kuosissa, eikä ferrarin tulon myötä nurtsin ajokaan enää käy hikiliikunnasta. Eli toisin sanoen, ruokaa palaa samaan tahtiin kuin ennenkin, mutta kaloreita ei niinkään. Onkos se sitten joku ihme, että habitus on tukeva ja tanakka?
Ja mikäs neuvoksi?
Otetaan käyttöön fitfarmi Ranchin tapaan. Miehelle riittää rohdoksi pikku kuntospurtti, mutta mulle iski juuri ankeat ajat. Herkut kortille ja perunat toisten lautasille. Koska näiltä kulmilta ei kannata lähteä erikseen muualle jumppaamaan, hankittiin nettiin kuukausikortti, jolla saa äheltää menemään vaikka joka ilta. Ja syytä onkin - meidän molempien vatsalihakset ovat nimittäin lähinnä muisto menneiltä ajoilta.
ps. Käy muuten myös parisuhdeterapiasta tuo yhteisjumppaaminen. Voin kertoa, painonsiirtoja elämänsä ensimmäistä kertaa tekevä mies on hulvaton näky.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti