Eskarissa

Tänään se nöyryytys sitten taas alkoi - nimittäin tottelevaisuuskoulutus pikkukoiran kanssa. Tai no, pikkukoiran, joka painaa yli 30 kiloa, mutta kuitetski. Viime viikolla kävin istumassa pakollisen aloitusluennon, joka pitää verenpaineen hyvässä iskussa ("Voittekin sitten ryhmissä miettiä, kuinka koiranpentu on muuttanut teidän elämää!" Joo, en pysty. Mutta kun on pakko. Eipä se tässä konkurssissa enää missään tunnu - eikun joo, mikään ei ollut enää niin kuin ennen. )

Kuten tästä voimme päätellä, allekirjoittanut anoo vapautusta aloitusluennoilta niille, joilla on ollut useampi kuin yksi koira elämässään. Joku siellä jo ihmettelee, että minkä ihmeen takia tällainen asenneongelmainen sitten vaivautuu raahaamaan itsensä paikan päälle? 

Kaikesta huolimatta kannatan jokaisen kotikoirankin kohdalla perustaitojen hallintaa ihan arkielämän näkövinkkelistä. Ja kun kurssille on kerran ilmottauduttu, hommat myös tehdään. Pari peruskurssia peräkkäin tietää jo niin monta sataa toistoa, että elämä koiran kanssa on melko sujuvaa puuhaa. Ja mistä sitä ikinä tietää, josko koirassa on potentiaalia pidemmällekin - meidän tapauksessa äijät ovat vaan olleet sen verran hidasta sorttia, että ollaan suosiolla jätetty eteneminen niille nopeammin eteneville.

Tänään päästiin sitten asiaan. Harjoiteltiin kontaktia ja istumista sekä vierellä kävelemistä, joka on seuraamisen esiaste. Voitolla meni muuten ihan tyylikkäästi, mutta kun "Vapaa" -käskyn kohdalla nami oli tarkoitus tiputtaa maahan ja koiran lähteä sitä ikään kuin vapaasti metsästämään, tuijotti pikkutyyppi mua täysin hölmistyneenä: "Mikssää nyt yhtäkkiä tiputat niitä maahan?!"
Vapautumista ei ollut havaittavissa.

Illalla esitettiin kamerallekin pienet kontaktit.

 

 

 

 

 

 

Mää oon kuulkaa ihan loppu, terveisin Voitto.