Luontoon!

Juhannusaatosta ja kokkohommista selvittiin kärventämättä koko seutukuntaa, joten tänään oli hyvä hetki lähteä polttamaan vaihteeksi  makkara (+prosecco+raparperipiirakka+gnocchi+muutamaamuuta) kaloreita luontopolulle.

Päätettiin lähteä tutustumaan Leivonmäen kansallispuistoon - ja siitäpä tulikin meille uusi lempparikohde saman tien. Reippailtiin Mäyränkierros, mutta varmasti mennään uudelleen tutkimaan muutkin reitit, koska maisemat oli aivan uskomattoman hienot. Oli muuten todella hyväkuntoiset ja hyvin merkityt polut, iloisia juhannusihmisiä ja juuri sopiva lenkkisää. Eikä yhden yhtä ötökkää!

 

 

 

 

 

Leivonmäen luontopoluille löydät, jos lähdet Jyväskylästä Lahden suuntaan, ja seurailet opasteita joko Rutalahden kautta tai Leivonmäeltä suoraan. Näillä reiteillä pärjää hyvin myös lapset ja vähemmän vaellusta harrastaneet. Löytyy evästyspaikkaa ja uimaankin pääsee.

Ja nyt kun on oikein reippaita oltu, voidaankin alkaa pohtia illallispolitiikkaa...

Kanamaisia uutisia!

Ihan on tässä tuiverruksessa unohtunut päivittää Arwon kanalan tuoreimmat tapahtumat. Kanalan puolella on tehty melkoisia investointeja - kävi nimittäin niin, että reissulta Kaustiselle tarttui meidän matkaan peräti 6 uutta jenkkikukkoa ja laumallinen kanoja siihen tykö!

On ilo olla mukana kehittämässä silkkikanojen jalostusta täällä kotimaassa. Teen yhteistyötä White Snowflake -kanalan kanssa ja sitä kautta myös meillä siitosparvet muotoutuvat uudelleen. Lisäksi sain kunnian ottaa yhden kokonaan uuden värilinjan meille Arwolaan. Ilolla ja ylpeydellä esittelen tässä Usa -linjaiset silkit värissä Porceain. Näitä yritän saada jatkossa aikaiseksi, mutta väri on hankala jalostaa - ihan itseäkin jännittää, mitä sieltä sitten aikanaan tulee.

Muita erikoisuuksiakin mukaan mahtuu. Tämän kukkoherran piti olla alkua meidän Paint -värin kasvatukselle, mutta kukko päättikin muuttua kolmiväriseksi. Vaikka väri ei olekaan millään tavoin virallinen, yritän lisätä sitä jatkossa, koska mielestäni tämä on yksinkertaisesti upea.

Kolmaskin uutuus porukasta löytyy. Suomessa ei toistaiseksi ole kasvatettu Cuckoo väriä, mutta nyt meillä on kaksi kukkoa Suomessa, toinen meillä ja toinen White Snowflake kanalassa. Tätäkin projektia lähdetään viemään eteenpäin, kunhan nuoriherra alkaa ymmärtää jotain kanojen päälle.

Lisäksi meille saapui uudet siitoskukot väriryhmiin valkoinen, sininen ja buff.  Kaikki ovat vielä nuoria, mutta loppukesällä varmaan aletaan päästä asiaan näiden kanssa.

 

 

 

Kasvamassa on nyt myös ensimmäiset belgialaisporukan jälkeläiset. Jatkossa aion käyttää niitä yhdessä jenkkilinjojen kanssa, jotta saisimme geeniperimää laajennettua entisestään.  Kanalan puolella on siis luvassa jännittäviä aikoja tänä kesänä, ensimmäistä munaa odotellaan kuin kuuta nousevaa!

Olipahan totta vieköön kuukausi!

Jos nyt saisi esittää yhden toiveen, niin se kuuluisi seuraavasti: "Voisiko yhden kuukauden ajan olla ihan toivottoman tylsää?"

Viimeisen kuukauden jäljiltä olo on kuin mankelilakanalla. Kaikki on tiristetty, mitä irti lähtee.

Eivät nimittäin loppuneet takaiskut meidän perheessä Voitto -koiran kuolemaan. Tasan viikko katastrofin jälkeen jouduin hyvästelemään myös hevoseni, ihanan humppatukkaisen Kissen (Wiiskulman Gizella).

Sinä iltana lähdin maastolenkille tuulettamaan ajatuksiani. Tamma kulki hyvällä meiningillä, olipa jopa vähän kevättä hännän alla. Kilometri ennen kotoa hevonen sammahti yhtäkkiä aivan täysin. Kipusin alas selästä, koska pelkäsin sen saavan sydänkohtauksen. Pikku hiljaa hiippailimme kotiin tutkimaan tilannetta. Päädyin epäilemään ähkyä, koska oireet täsmäsivät siihen. Suoliääniä ei kuulunut ja hevonen oli kovin kivulias. Lääkitsin tamman saman tien ja kävelytin sitä, kunnes sen olo alkoi helpottaa.

Aamulla Kisse vaikutti jo vähän paremmalta, joskin edelleen se oli varsin väsynyt. Kun hevonen kuitenkin joi ja oli jaloillaan, lähdin käymään töissä. Mies raportoi tilannetta kotoa, että ihan ok menee. Iltapäivällä seurasimme tilannetta, kunnes yhtäkkiä  tamman kunto romahti. Soitin saman tien eläinlääkärin, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Ei se ähkyä ollut, ilmeisesti tammalla oli revennyt suolistossa jotakin.

Seistessäni hevosen vierellä sen laukatessa kohti taivaslaitumia mietin, että tämän väsyneempi ei ihminen enää voi olla. On myös mahdollista saada nestehukka ihan vain itkemällä.

Pari päivää tuijottelin lähinnä seinää ja kattoa. Sitten mietin, että hetkinen, nyt on aika nostaa takamus sohvalta ja ryhdistäytyä. Elämässä on edelleen paljon hyvää, vaikka punainen lanka hetkellisesti olisikin kateissa. Jos itku ei auta, toiminta yleensä auttaa.

Laadin sotasuunnitelman. Koiran kuolema ottaa edelleen niin koville, ettei toista koiraa meille varmaankaan hetkeen tule. Mutta ilman hevosta olo on kuin orvolla pirulla - eli ei kun hevoskaupoille!

Kävi aivan uskomaton sattuma. Kun päätin lähteä etsimään uutta hevosta, otin ja ostin ensimmäisen kokelaan! Mietin, että vain hullu jättää vertailematta tarjontaa, mutta minä vaan tiesin hevosen nähdessäni, että tämä on minun. Ja niin meille tuli Lancia, jättiläismäinen torintamma. A-tason tamma, jolla saisi hypätä esteitäkin. Jos sattuisi uskaltamaan.

Eikä se siihenkään vielä loppunut. Kun nämä käänteet oli suoritettu, oli tasan 2,5 viikkoa aikaa kahlata koko kiinteistönvälityslaki LKV -kokeeseen. Luin keskimäärin 6 tuntia päivässä, että ehtisin kuroa kiinni aikaa, joka eläimiä surressa humpsahti ohi. Nyt kun koe on takanapäin, fiilis on loistava. Ihan sama miten kokeessa lopulta kävi, kunhan ei tarvitse lakikirjaa hetkeen avata. Olispa mahtavaa, jos nyt saisi vaan tehdä ihan tavallisia asioita, töitä hyvällä fiiliksellä ja odotella harava tanassa pihasesonkia.

Joten tervetuloa tylsyys, täällä odotetaan avosylin!

Luopuminen

Tänä aamuna mieli on yhtä harmaa kuin kevättä tekevä pihajäätikkö. Samoissa tunnelmissa on nyt tallustettu viikonlopun yli ja veikkaan, ettei muutosta muutamiin aikoihin ole luvassa.

Meidän perheessä surraan perheenjäsentä. Vaikka meillä on eläimiä ehkä kymmenen normiperheen tarpeiksi, yhdenkin puuttuminen saa tilan tuntumaan kovin autiolta. Mieli ei millään meinaa taipua ajatukseen, että näinkin voi käydä. Näinkin voi käydä myös meille.

Mies teki viikkotolkulla töitä, että koko piha saatiin aidattua. Portteja vahdittiin sydän kurkussa, että onhan ne nyt varmasti kiinni? Onko koirat näkyvissä? Onko kukaan nähnyt Voittoa?

Siitäkin huolimatta nuoren uroksen veri veti maailmalle. Se ei halunnut tulla sisälle, se halusi mennä naapuriin moikkaamaan Velmua. Se hyppäsi yli ja könysi ali, melkoisen ketterästi painaakseen kuitenkin liki 60 kiloa. Sitä haettiin monta kertaa.  Ja sitten viimeisen kerran.

Kovin usein me ei Miehen kanssa iltariennoissa rampata. Mutta nyt mentiin oikein konserttiin. Sillä aika Voiton päähän iski idea - jos riittävän kauan temuaa, voisiko oven ehkä askarella auki? Puhelimet oli suljettuna, kun naapuri yritti tavoittaa kertoakseen kaksikon taas saapuneen visiitille. Kun väliajalla laitoin puhelimen päälle, oli ehkä jo liian myöhäistä. Pyysin naapuria ottamaan koirat kiinni, mutta ne olivat jo kadonneet matkoihinsa.

Kotitiellä seisoi Aapo, yksin ja hädissään. Voittoa etsittiin aamuyölle, ei löydetty. Aamun kajossa lähdin taas liikkeelle ja löysin sen melkein heti tien viereltä. Räntää sateli pienen miehen päälle.

Voitto oli Ipanan paras kaveri, ja meille kaikille niin kovin rakas.
Kun Ipana tiedusteli, että "Eikö sellainen maailma olisi ihana, jossa syntyisi aina vaan uusia Voittoja, eikä kukaan koskaan kuolisi?", vastasin, että kyllä.
Kyllä se olisi.

 

 

Nokkela nuorisohevonen

Laskeskelin, että meillä on reilu puolivuotinen yhteiselämää takana nuorisohevosen kanssa. Sani, virallisemmin Wiiskulman Shoney, saapui ranchille juuri ennen juhannusta, kun tarvittiin toiselle tupsujalalle seuraa laitumelle. Sani on toistaiseksi meillä ylläpidossa, mutta kevään aikana pitäisi tehdä päätöksiä siitä, jääkö tyttö meille ihan omaksi hevoseksi.

 

Ei ole ihan yksinkertaista tuo nuoren hevosen kanssa temmeltäminen. Ei varsinkaan, jos asialla on ihan ensimmäistä kertaa, kuten minä nyt.  Sani on tasan ensimmäinen nuorisoseuran edustaja minun elämässä, enkä siksi aina ihan tiedä, miten siihen pitäisi suhtautua. Hirmuinen halu olisi kouluttaa siitä maailman hienoin hevoinen, mutta välillä iskee epävarmuuden hetki. Onkohan mulla mitään hajua siitä, mitä olen tekemässä?  Itse ajattelen niin, että vika on aina riimunnarun kaksijalkaisessa päässä, jos homma ei toimi. Sitten kun yksinään pähkäilee asioita (mieluiten aamuyöllä), niillä on tapana saada aivan yltiöpäiset mittasuhteet. Entä jos pilaan tämän hevosen lopullisesti? Maailma on varmaan jo kaatumaisillaan... Siinä vaiheessa lähtee paniikkipuhelu jollekin viisaammalle, ja taas alkaa henki kulkea.

Mitään ylimaallisia ongelmia meillä ei edes ole ollut. Mutta koska täällä on  totuttu näihin automaattiversioihin, olemme olleet vähän äimissämme välillä, kun nuorisohevonen tekee jotain muka ihan kummallista. Kuten taannoin, kun se yhtäkkiä keksi ruveta pureskelemaan meitä taluttaessa. Mies veti jo liinat kiinni - jos tuo ei lopu, saa tamma lähtöpassit. Kunnes sitten luin jostain, että niillähän voi piru vie vaihtua vielä hampaatkin tässä iässä! No kappas, pureskelu jäi pois ihan yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. 

 

 

Sama juttu oli narussa ryntäilyn kanssa. Oli kausi, jolloin tamman taluttaminen tarhasta talliin oli aivan hanurista. Tehtiin jos jonkunlaiset kevätjuhlaliikkeet, ettei homma menisi puolijuoksuksi. Kunnes sitten eräänä päivänä - simsalabim- ei ollutkaan enää kiirettä. Kuuluvat kuulemma kehitykseen nämä tämmöiset vaiheilut. Tällä viikolla se keksi, että kun oikein makoisasti haukottelee kesken harjoituksen, ei samalla ehkä voi kävellä. Haukotteli siinä sitten menemään vartin verran saman tien.

Paljon ollaan harrastettu maastakäsin juttuja ja käsittelyä ylipäätään. Ohjasajoa on kokeiltu muutaman kerran, on irtohypytetty ja ihmetelty puomeja. Satulakin viritettiin selkään ensimmäistä kertaa tällä viikolla. Tämän neidin paras puoli on se, että se on aina valmiina toimintaan. Eniten hommaa tuottaa edelleen paikallaan seisominen. Aluksi se oli ihan mahdotonta steppailua, nyt sujuu jo aika mukavasti. Paitsi, että kavioiden vuolemisessa olisi ihan jonkun verran toivomisen varaa. Hevosella, ei kengittäjällä.

Silti tuo tammanalku on sulattanut sydämeni tässä talven mittaan. Se hörisee joka kerta, kun kävelen tarhan ohi. Kun huutelen portilla, se tulee luokse niin paljon kuin kavioista lähtee. Ja niistä muuten lähtee, vähän turhankin rivakasti. Jossain vaiheessa, kun selkään pitäisi kavuta, vedän varmaankin jääkiekkomaalivahdin kamat päälle.
Varmuuden vuoksi.

Uusia tuulia Arwon kanalassa

Laitellaanpas pitkästä aikaa hiukan kuulumisia myös kanalan puolelta. Tätä nykyä tulee useammin päiviteltyä kanoihin liittyvistä jutuista Instagramiin ja Facebookissa Arwon kanalan omalle sivulle, vaikka kyllä Arwolan oikea koti on edelleen täällä blogin kainalossa.

Paljon on ehtinyt taas viime kuukausina tapahtua, porukkaakin on tullut ja mennyt. Suurin muutos lienee se, että viime vuoden keväällä tein radikaalin päätöksen luopua araucanojen kasvattamisesta kokonaan. Onhan meillä toki edelleen vanha kunnon Hilma, kanalamme teräsmummo, mutta tipuja ei araucanoista enää tule. Vaihdoin koko siitosryhmäni ystäväni kanssa ja otin tilalle hänen faverollensa, jotka sopivat luonteensa ja ulkoisen olemuksensakin puolesta paremmin meidän muiden karvajalkojen jatkoksi. Vaikka kanojen kasvatus on meillä mennyt jatkuvasti tavoitteellisempaan suuntaan, on kanojen luonne edelleen meille aivan ykkösjuttu. Araucanat ovat näihin pyllerörotuihin verrattuna huomattavasti säpäkämpiä ja väsyin niiden säheltämiseen varsinkin nuorella iällä. Ehkä meillä jatkossakin keikkuu aina yksi lajin edustaja ilahduttamassa sinisillä munilla, mutta en usko palaavani rodun kasvattajaksi tulevaisuudessakaan.

Faverollet sen sijaan ovat aika mainiota porukkaa. Ne ovat rauhallisia ja viisaan oloisia, toisten silmään hirveän rumia ja toisten mielestä varsin viehättäviä. Niillä on aivan uskomattoman ihanan tuntuinen sulkapeite, silkkisen pehmeä. Tämä porukka ei liiemmin stressaa, ne siirtyvät rauhallisesti orrelle vierekkäin odottamaan, kunnes saan niiden asumuksen siivottua.  Faverollet munivat tosi hyvin aina niin kauan kuin munivat - nyt niiden luova tauko onkin sitten kestänyt syyskuun lopusta alkaen. Kevättä odotellessa...

 

 

Lempparirodulleni jättikochineille valmistui joulukuussa ihka uusi kanala. Sanomattakin on selvää, että tälle joukkueelle kelpaa vain paras. On tapetoitua seinää ja radiosta tuuttaa suomipoppia päiväsaikaan. :-) Mies jaksaa naljailla jäteistä aina vaan, mutta tottahan se on, että pitäisin mieluiten kaikki hyvällä tuurilla siunaantuneet tiput itse.

Viime vuonna jättien kasvattaminen ei todellakaan mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Kesän aikana molemmat seniorikukkoni kuolivat vanhuuteen ja tipujakin kuoriutui kokonaiset 11 kappaletta. Niistä 9 oli kukkoja. Edelleen meillä on pari ylimääräistä kukkoa kasvamassa, mutta eiköhän niillekin kevään korvalla omat leidit löydy. Jollei, jäävät kotiin...

 

 

 

Suuri rakkauteni Mauri <3

 

Silkkikanarintamalla olen panostanut kasvatustyöhön eniten. Jalostusmateriaalia on jatkuvasti pyritty parantamaan valikoimalla parhaat yksilöt omaan siitokseen. Tämän vuoden agendana on päättää, mitkä värit meillä jäävät kasvatukseen, koska koko värikarttaa ei voi kerätä. Meillä on kaikki väriryhmät erikseen ja vielä eri siitosporukat erikseen - pelkästään silkeillä on käytössä 8 eri tilaa. Edelleen käytän valikoituja amerikkalaisia linjoja laajentamaan kotimaista geeniperimää, mutta lisäksi meille muutti heti vuoden alussa belgialaista alkuperää oleva siitosryhmä (Pat Borra / Zijdehoender.be), joka on ainoa laatuaan täällä Suomessa. 

Jatkossa odottelen tämän ryhmän poikasten lisäämistä omiin parviini ja lisäksi toivon saavani uutta amerikkalaista verta ystävieni perustamasta White Snowflake Poultrystä (www.facebook.com/whitesnowflakepoultry) , joka on nyt tuonut kokonaan uusia linjoja Usa:sta. Jennillä ja Heliksellä on myös työn alla uusia värejä, joita meillä ei aiemmin kotomaassa ole ollut.  Jäämme mielenkiinnolla seuraamaan, mitä hauskaa sieltä alkaa putkahdella.

Varma kevään merkki on paitsi valon lisääntyminen, myös hautomakoneiden pörinä. Arwolaan syntyi viime yönä 7 ensimmäistä tipua, ehkä koneessa on päivemmällä jo lisää täytettä.

Mukavaa viikkoa!

Marita muija, marita!

Konmaria tuuttaa nyt joka tuutista. Joka toisessa huushollissa käydään kaappeja kuumeisesti läpi ja mietitään, tuottaako juuri tämä tavara minulle onnea ja auvoa - vai heitetäänkö yli laidan?

Minussa on asunut sisäinen marittaja jo kymmenen vuotta. Yleensä kerran vuodessa kertyneet romppeet alkavat ahdistaa ja on aika suorittaa karsinta. Kirpparipöytäkin on meillä ollut käytäntönä kaksi kertaa vuodessa jo iät ja ajat. Ipanan kasvaessa kuin heinäpelto kesällä,  lapsen karderoopin saa uusia lähes puolivuosittain. Omassa vaatekaapissa on aina jotain tuhottavaa, ja miehen vaatekaapista on syytä tsekata, onko siellä enää mitään muuta kuin tuhottavaa. Muista kaapeista esiin punkee jos jonkunlaista kippokuppia, joita ei ikinä käytetä.

Maritus tulee siis tarpeeseen myös meillä, vaikka on tässä hysteriassa huvittaviakin puolia. Töissä miehet vertailevat kokemuksiaan, koska kaikkien vaimot marittavat aamusta iltaan. Tehdään pinoja ja ostetaan laatikoita. Miesparat nikkaroivat uusia hyllyjä, jotta jokaiselle tavaralle löytyisi se ihan oma paikka maailmassa. Joulun aikaan hain heille alan opukset kirjakaupasta, kun sellaiset oli vaimoille lahjaksi saatava. 

Maritukseen kuuluu myös ehkä ällöin termi ikinä - PIRSKAHTELU. Kuka luojan luoma sen ikinä onkaan keksinyt, nyt olisi katumuksen paikka. Tähän marituspuuhaan kuuluu kiittäen hyvästellä tavarat, joita ei enää halua säilyttää (juu en kiitä, pistän Ikean pussiin.) Sitten vain ne PIRSKAHTELEVAT jäävät ilahduttamaan omistajaansa. Muusta en tiedä, mutta jos meillä joku täällä pirskahtelee, toivon sen olevan skumppapullon muodossa.

Lopuksi seuraa tunnustus -osio. Maritukseen kuuluu olennaisena mystinen Pystyviikkaus, jota en ihan loppuun saakka jaksanut opetella, mutta pikkuisen kuitenkin kopioin. Ideana siinä on se, että kun vaatteet on viikattu koreihin pystyyn, näkee saman tien ja penkomatta, mitä niissä on.

Kävi ilmi, että ihan pienellä pystyviikkauksella laskettuna omistan vaatimattomat 55 huivia. Joissa ei ole mukana ne kymmenen pitkin hampain kirpparille vietyä. Eikä ne, jotka lasketaan kaulaliinoiksi. Eikä varsinkaan ne, joita voi käyttää shaalin tapaan.

Mahdanko pärjätä?