Turussa ramppasimme luontopoluilla päivittäin, parhaimpina aamuin illoin. Pappakoira oli nuorempana meidän ikioma personal trainer - meiningin nimi oli, että jollet lähde lenkille, kaatuu talo. Nykyinen juniorimme Aapo on myös innokas lenkkeilijä, mutta nahoissaan pysymisongelmaa sillä ei onneksi ole.
Harmittavaa, että omaa metsälenkkiä lukuunottamatta näillä kulmilla on talvisin tosi vähän kivoja ulkoilureittejä. Joka puskassa kulkee latu, tai sitten polku on hautautunut kinokseen ihan muuten vaan. Eilen läksimme kylänraitilta summanmutikassa rantaa kohti, ja iloksemme vastaan tuli muita koiraihmisiä, joilta saatiin vinkki kivasta pikkulenkistä rannan tuntumassa. Aapokin pääsi tekemään tuttavuutta parin uuden kaverin kanssa, vaikka hepuilla meinasi ensin vähän puntti tutista.
On ihanan rentouttavaa kulkea koiran kanssa, joka käyttäytyy mallikelposesti tilanteessa kuin tilanteessa. Välillä on vaikea muistaa, että meidän Suhonen on todellakin vasta 1,5 vuotias, uroskoira ja vieläpä rodultaan bouvier, tuo kaikkien parrakkaiden luupäiden äiti ja isä. Päivääkään ei kulu, ettenkö olisi tuosta koirankutaleesta kiitollinen.
Tänään harrastettiin ranchillä narunpyöritystä eli hienommin sanottuna maastakäsin harjoituksia hevosen kanssa. Ensin oli kuitenkin vuorossa Mamman kesytys ihan normityylillä. Ratsastus oli tänään tarkkaa puuhaa, koska ensimmäinen kevätkiimanpoikanen on saapunut visiitille. Ratsastettavuudeltaan vanha rouva on silti kiimapäivinä ihan priima, ei tartte tuupata nääs.
Kissen kanssa ollaan harrastettu näitä maastakäsin juttuja suunnilleen kerran viikossa. Koreografiassa ensin suoritetaan pysähdyksiä käsimerkistä...
... sitten peruutetaan, pyöritään ympyrää ja väistetään...
... ja lopuksi treenataan liinassa ympyrällä, joka tuppaa edelleen olemaan tahtojen taistelua. Onneks Mää voitin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti