Vihdoinkin!

Eilen se sitten lopultakin päättyi, laidunkausi. Tänä syksynä tammajengi viihtyi peltomaisemissa ennätyspitkään. Puoliksi kauniiden säiden ja lämpimien öiden ansiosta, puoliksi siksi, että halusin rauhassa tutustua pikkueukon nukkumiskuvioihin. Nyt kun yhteiseloa on pari viikkoa takana, päivärytmi alkaa olla hallinnassa ja hommat toimii... no jollei nyt ihan niinkun junan vessa, niin sinne päin.

Vaikka tammaosasto vaikutti ihan tyytyväiselle elämäänsä laidunmaisemissa, itse olin jo loppuviikon kuin tulisilla hiilillä. Oikein odotin, koska saan taas kuunnella rehujen rouskutusta hiljaisessa tallissa. Illan paras hetki on Mammaan nojailu ennen valojen sammutusta, sitä ei voita kun korkeintaan aamunojailu ennen ulos lähtemistä. Olen päättänyt pyhittää tallihetket ihan vain itselleni - sielulle tekee hyvää höpötellä välillä vain karvakorville sopivia juttuja.

Tänään tammat siirtyivät talon viereen metsätarhaan. On mukavaa seurailla hevosia olohuoneen ikkunasta -  tarhan rakentaminen talon viereiselle rytömaalle oli koko kesän paras älynväläys. Rouvilla on reilusti tilaa käpytellä aina lumikinosten saapumiseen saakka. Vasta sitten ne siirretään lautatarhoihin talvea viettämään.

Uudet tarhat tehtiin mahdollisimman suuriksi, koska postimerkkitarhat ovat minusta ahdistavia. Ymmärrän, ettei kaikilla ole yhtä ruhtinaallisesti joutilasta maata kuin meillä, mutta onneksi täällä on mahdollisuus antaa hevosille vähän väljemmät olot.

Aamulla oli -6,5 astetta pakkasta. Tervetuloa, talvi!