Näin voi käydä, jos mieli on aulis ja jonkunlainen tarvekin on olemassa. Tässä tapauksessa olin päättänyt, että shettiksemme Oona tarvitsee uuden kaverin, kun kesämies Onni palasi syyskuun alussa takaisin omaan kotiinsa. Oona kun ei kaviokuumeensa vuoksi enää laitumelle pääse, ja ruokinta on muutenkin tarkkaa puuhaa, on jotenkin mukavampi ajatus, että tytsyllä on tarhassaan oma myötäeläjä.
No, alun perin kyselin ponia kengittäjältämme, jonka isällä tiesin olevan shettiksiä pieni laumallinen ruotsin tuliaisina omalla pihallaan. Tarjontaa luvattiin tsuumata meitä silmällä pitäen ja kun sitten raveissa tavattiin, kävi ilmi, että parikin potentiaalista kandidaattia olisi tarjolla. Minä sitten suurenmoista harkintakykyä osoittaen valitsin toisen tammoista ihan vaan värin perusteella - olen nimittäin ihan pikkutytöstä asti haaveillut mustasta shettiksestä, ja kun toinen poneista oli musta ja toinen ruskea, niin peli oli sillä selvä.
Ponin toimitus sovittiin seuraavalle viikolle, mutta siinä vaiheessa matkaan ilmaantui mutka. Kyseisen tamman papereissa oli jotain hämminkiä ja hupsista keikkaa, poni vaihtuikin suit sait sukkelasti ruunaksi. Mutta väliä hällä, kun väri oli edelleen musta.
Tänään oli paitsi ensimmäinen työpäiväni, myös ponin saapumispäivä. Ihan jo pisti itseäkin jännittämään, että minkähänlainen tyyppi sieltä lopulta saapuu. Hiljaa mielessäni totesin, että se on sitten ihan vaan oma ongelma, jollei turpa miellytä.
Mutta voi elämä, mikä turjake meidän pihalla seisoi kun palasin kotiin. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä!
Annoin ponille nimeksi Takku, arvaatteko yhtään miksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti