Olipahan sekin vuosi - 2015

Näin vuoden taittuessa on tapana ynnäillä mennyttä ja tuumata tulevaa. Monella alkaa sen seitsemännen kuntokuuri ja uusi elämä, toiset naamottavat hartiat jäykkänä että "mitään en oo ennenkään luvannu, enkä lupaa nytkään."  Toisille vuosi 2015 oli ehkä elämän parasta aikaa, ja toisille sitten taas vähän vähemmän - mutta kaikilla kuitenkin oli jonkunlainen vuosi, josta toivottavasti jäi jotain taskun pohjalle.

Itselleni vuosi 2015 oli sen sorttinen myllytys, etten oikeastaan toivo tälle vuodelle mitään muuta kuin ihan tavallista eloa. Kun peräkanaa menettää työpaikan ja isoveljen -  ja näiden seurauksena myös oman elämänilon, niin siitä suosta nousseena ei ihan pikkujutuista jaksa murehtia.  Jos jotain, niin sen opin kuluneena vuonna, etten enää kanna mukanani asioita, joihin en voi vaikuttaa. Edelleen mulla on tekijänaisen luonne - jos asia on ratkaistavissa, se myös ratkaistaan. Mutta sitten on asioita, ikäviäkin ja surullisia, joiden murehtiminen ei auta ketään mitenkään. Ne siirrän talikolla ojan puolelle - ja jätän sinne.

Vaikeissa ajoissa on se hyvä puoli, että ne opettavat paljon. Rähmällään ihmetellessä saattaa syntyä oivalluksia siitä, mitä elämältä jatkossa toivoisi. Millaisia ihmisiä arvostaa ja haluaa pitää lähellään. Toivoo, että osaisi itsekin olla toisille läsnä silloin kun pitää. Ja kyllä, joistakin asioista on enemmän uskallusta päästää irti.

Näin uuden vuoden alussa meidän asiat on kuitenkin hyvin. On taas kivaa työtä ja koti mihin palata. Ipanalla on meininkiä kuin pienessä kylässä. Eläimet voivat hyvin (vaikka Valo yrittikin toissapäivänä syödä itsensä zeppeliiniksi). Ihana Mamma on 25 -vuotias, ja edelleen vaan kuljetaan tätä elämää yhtä matkaa. On yhden sijasta kaksi karvanaamaa jaloissa pötköttämässä.

Mutta ennen kaikkea: ilman tuota ihanaa omaa lökäpöksykokkiani en olisi tästä vuodesta selvinnyt kuivin jaloin. Enempää ei voi toinen ihminen merkitä.

Toivon kaikille sopivasti taskun täytettä myös vuodelle 2016!