Kaikki alkoi siitä, kun pomppasin aamutuimaan viemään koiranpentua ulos. Hupsista heijaa pyörtyä mätkähdin eteiseen sillä seurauksella, että heräsin jalat ovesta ulkona ja päässä komea kuhmu. Onneksi kädessä oli sattumalta kännykkä, jolla hälytin miehen raahaamaan mut pois lattian pinnasta. Lähempi tarkastelu osoitti, että siellä se kuumekin pyöri neljän kympin kulmilla (teemaa kunnioittaen).
Siitä se sitten lähti, kuuden päivän krapula huimauksella kuorrutettuna. Muistelin tässä, että edellinen ihan oikeista syistä hankittu kankkunen mulla taisi olla noin kymmenen vuotta takaperin - nyt oli ilmeisesti aika suorittaa kaikki ohi vierineet vuodet ihan kertaheitolla. Samalla kannoin korteni kekoon alkuvuoden pakollisten kitudieettien osallistujakunnassa. Tuossa ajassa painoni tippui kolmisen kiloa ihan vain hikoilemalla.
Eipä osaa terveyttään arvostaa riittävästi, ennen kuin on ihan kanttuvei. Aikuisiällä en muista koskaan olleeni niin kipeä, että olisi itkeä pitänyt, mutta nytpä olin. Itku tuli siitä, etten kerta kaikkiaan pysynyt pystyssä sen vertaa, että olisin jaksanut raahustaa katsomaan eläimiä. Ja kun kuvotus lopulta hellitti, meinasin pyörtyä talikon varteen ihan vaan voimattomuuttani.
Nyt on kuulkaa ihan maailmanvoittajaolo - tuosta vaan jaksan taluttaa ponitkin pihan poikki! Mikä maratoonari!
Jos yhden ihan pienen pyynnön saa tässä esittää, niin pliis, ei enää yhtään tautia tähän vuosineljännekseen. Tässä ois vähä niinkun hommia tehtävänä.
ps. Sais meitäkin välillä liikuttaa. Terveisin, pihan perälle unohtuneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti