Pikkuloma

Olipas mukavaa piipahtaa välillä muilla kylillä ihan ilman työjuttuja. Ihania ystäviä tavattiin ja syötiin navat soikeaksi. Vaikka viihdyn täällä korpisuomessa varsin mainiosti, olisi monia ihmisiä kiva nähdä useammin. Joten kiitos kaikille, joiden seurasta tällä reissulla saimme nauttia!

Joulun tunnelma jää tänä vuonna väkisin sisätiloihin, koska ulkona on ja pysyy tyhmä plussakeli. Ystäväni pohti lumenkaipuussaan jo valkoisten lakanoiden virittämistä terassin eteen, mutta me ehkä tyydymme lähinnä lisäilemään kynttilöitä edellisten seuraksi. Vaikka Turun seudulla pellot vihersivät, niin pieni hippunen joulun tunnelmaa tarttui reissulta ainakin ranchiläisten rintataskuihin. Virailimme kummipojan kanssa Käsityöläismuseossa, jossa kerrottiin joulun vietosta pari sataa vuotta sitten.  Museo on upea paikka ja ainutlaatuinen kohde, koska Luostarinmäki on ainoa yhtenäinen puutaloalue, joka säilyi aikanaan Turun palosta. Kannattaa poiketa!

Turusta matkaa jatkettiin Porin suuntaan, jossa ystävät tarjosivat paitsi erittäin hyvät löylyt (ja vastan!), myös uuden makuelämyksen allekirjoittaneelle. Wellington - voiko ruokalajilla enää olla sympaattisempi nimi? Itselleni siitä tulee mieleen lähinnä karhuherra Baddington, joka sydvesti päässään tallustaa sateisilla englantilaiskaduilla. Ja niihin olosuhteisiin kyseinen ateria on lienee tarkoitettukin.

Koko reissun kruunasi ensimmäinen ratsastus ystäväni friisiläisellä hevosella. Asiaan vihkiytymättömille kerrottakoon, että meidän heppahullujen maailmassa jokainen haluaa edes kerran elämässään sellaisen selkään kivuta - ainakin, jos on erehtynyt katsomaan Apassionataa. Friisiläisen askelluksessa on sellainen erityispiirre, että ravissakin on liitovaihe, jossa yksikään kavio ei koske maahan. Siitä seuraa tunne, kuin hevonen lentäisi eteenpäin. Ja kyllä, hienoa oli meno!