Pikku ja superdieetit

Laskeskelin tässä eräänä päivänä, kuinka montaa erilaista eläinten ruokintaan liittyvää tuotetta meillä käytetään päivittäin. Lista on melkoinen:

- 3 erilaista kanarehua
- 2 erilaista hevosrehua
- 2 erilaista kalkkia
- 2 erilaista kivennäistä
-  valkosipulia, pellavaa, melassileikettä ja öljyä
- 2 eri heinää
- 2 eri nappuloita
-  erilaisia vitamiineja

Ja sokerina pohjalla pilalle hemmoteltujen kissojen omat pöperöt, koska nehän ei suinkaan syö kaikki samaa ruokaa - ehei, joka hepulla on omat jutut, joista ei sovi tinkiä.

Luulin, että olisin jotenkin kartalla tästä ruokintapolitiikasta, mutta pieleen meni. Nimittäin mulle on vasta nyt alkanut seljetä sellainen tosiseikka, että samalla nimekkeellä olevien tuotteiden reseptejä muutellaan alvariinsa. Saatat pitää jotain tuotetta laadukkaana, kunnes jonain päivänä huomaat, että kappas, sehän onkin nykyisin ihan susi!

Näin kävi meillä kissan nappuloiden kanssa. Pikku, tuo meidän alun perin Tenhoksi ristimä seniorisiperialainen, on ollut käytännössä koko elämänsä suuri raksujen ystävä. Varsinkin sellaisten, joissa on riittävästi rasvaa. Samaa viestiä kertoi myös kissan mehiläisvyötärö ja mystisesti "turkin" alle kadonneet jalat (miehellä oli tapana irvailla käyttävänsä kissaa hauiskäännön painona...).

Kissa söi erästä tyyriinpuoleista valtamerkkiä ja ajoi meidät kanssaeläjät hulluuden partaalle mouruamisellaan, jos salakavalasti yritimme ujuttaa jotain laittihirvitystä sen kuppiin. Kunnes sitten eräs fiksu lemmikkikaupan myyjätär sattumalta ohjeisti, kuinka surkeaa kyseinen ruoka nykyään koostumukseltaan on.  Älä siis luota vanhoihin tottumuksiin, kuuluu tarinan opetus.

Raksujen vaihdon jälkeen alkoi Pikkukissan uusi elämä. Kohta kymmenvuotias sohvaleijona on nykyisin aika tarkalleen puolet sutjakampi ja ihan hirveä raggari. Siellä missä on kissojen hillumista kuultavissa, sieltä  takuulla löytyy myös raidallinen seniorigangsteri tilannetta hämmentämästä. Ennen sen päivät koostuivat lähinnä nukkumisesta ja meidän muiden paheksumisesta. Nyt se on riidankylväjien aatelia - ja paheksuu sitten ne loppuajat.

Ja tästä sujuvana aasinsiltana päästäänkin sitten selfieiden ihmeelliseen maailmaan, joka Pikkukissan näkökulmasta varmaankin näyttäisi tuolta. Oman habituksen taltioiminenhan toki liittyy oikeaoppisen ravinnon ohella meidän kaikkien fitneskansalaisten maailmaan. Paitsi että ei kyllä liity!  Mikä ihme tätä maailmaa vaivaa, kun  osan porukasta täytyy kuvata itseään päivästä toiseen?!

Mua huvittaa ajatus siitä, miltä näyttäisivätkään meidän maalaisten selfiet tuolla arjen punttisalilla. "Tässä minä kanankakkaa lappamassa, eikö näytäkin takamus rähjäverkkareissa hyvältä?"  "Tässä kotataan moskaa tarhasta, onhan hauis varmasti oikeassa kulmassa?"

Loppujen lopuksi parasta elämässä on kuitenkin ne hetket, jolloin ei olla yhtään kuosissa.