Tässä ajan tiimellyksessä todettiin, että ehdottomasti vaivattomin kasvimaa on sellainen, jossa kaikki kasvit elelee jättiläislaatikoissa. Paksu lannoitekerros pohjalla riittää koko kesäksi ja kitkeminen loistaa poissaolollaan. Sato on runsas ja puhdas, kun laatikko tyhjennetään kokonaisuudessaan aina syksyisin.
Tänä keväänä tehtiin viimeiset laatikot perinteisen perunamaan tilalle. Ihanaa - en enää ikinä suostu kiskomaan ratamoita kovaksi tamppaantuneesta mutamaasta. Jännä nähdä, millainen pottusato laatikoista aikanaan saadaan. Ainakin tällä hetkellä näyttää lupaavalta.
Mutta se, mikä tästä kasvimaaprojektista uhkasi tehdä iisakinkirkkomaisen pinnistyksen, oli vanhojen tiilien haaliminen käytäviksi. Ensin käytettiin kaikki oman pihan pusikoista esiin ilmestyneet tiilet. Sitten haettiin parinkin eri naapurin pihasta vanhoja muuritiiliä, mutta aina vaan niitä puuttui hirmuinen määrä. Koska kasvimaan alkuperäinen idea oli käyttää kierrätysmateriaaleja, ei luonto antanut periksi ostaa puuttuvia tiiliä kaupasta.
Kaksi kesää me ollaan kyselty kaikilta vastaantulijoilta, josko jolla kulla olisi muutama joutilas vanha tiili takapihallaan. Mutta sitten saapui pelastava ritari valkoisella ratsullaan - tai no, Anun Mauli harmaalla mersullaan (ennen Maulissa oli L:n tilalla R, mutta ipanan myötä mekin on siirrytty suosiolla nykyiseen kirjoitusasuun). Herrasväki oli bongannut sienireissulla maamontun, jossa oli iso läjä vanhoja tiiliä. Jotta mekin löydettäisiin perille, piirsi Mauli meille aarrekartan:
Uskomatonta, kuinka rikollinen olo voikaan tulla, kun iltahämärissä hiipii metsätielle tiilenmetsästykseen. Vaikka oikeasti me tehtiin palvelus viemällä tiiliä peräkärrykaupalla metsästä pois, ihan oli tunne niinkuin varkaissa oltaisiin.
Mutta siinä ne nyt on, valmiit käytävät! Kyllä nyt kelpaa farmarin paukutella henkseleitään satoa odotellessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti