Nam!

Nyt on kuulkaa historiallinen hetki käsillä tässä blogissa! Meinaan nimittäin ihan muina naisina laittaa tänne ruokareseptin. (Tästähän on enää kanan harppaus siihen, että Kristankin keittiö on Kodin Sydän... never.)

Käsillä on sadonkorjuun kultakausi ja elämä näillä kulmilla on yhtä keräämistä, säilömistä ja syömistä. Elokuun alussa revin jo hiuksia päästäni ja tuskailin, että miksi oi miksi meillä on tämä typerä pohjoismainen ilmasto? Pikkuisen etelämpänä ei tarvitsisi miettiä syksyn tuloa vielä aikoihin, mutta täällä pohjolassa eletään tämä lyhykäinen hetki runsauden pulassa - ja sen jälkeen sitten ihan vaan pelkässä pulassa.

Tuo surullisen kuuluisa Reseptikin syntyi aiheen tiimoilta.

Olin juuri kaivanut maasta elämäni ensimmäisen itse kasvatetun valkosipulin.

Siinä maanviljelyshurmoksessa tuumiskelin, että nyt jos koskaan on saatava kunnon italialainen pasta tähän valkosipulin ympärille. Mies käveli pihalle ja toi tullessaan kasan tomaatteja, nipun sitruunatimjamia, persilijaa, sipulia ja basilikaa. Heitti pannuun kimpaleen voita, kaikki ainekset ja lorauksen valkoviiniä perään. Surautti sotkun sileäksi ja vot, valmista!  (Nautinnon maksimoimiseksi pastan pitää olla ei-terveellistä, oikeasti italialaista mallia, parmesaania annoksen päällä vähintään puoli kiloa ja kyytipojaksi luonnollisesti lasillinen viiniä.)

Ja kuulkaa, voin kertoa, että ruoka oli Taivaallisen Hyvää! Niin hyvää, ettei melkein malttanut nielaista.

ps. Nyt on muuten selvitetty, mikä on meidän pesueen (yhteenlaskettu) kärsivällisyys -mittayksikkö. Se on ravintolakeittiöihin tarkoitettu 300 gramman ruohosipulirasia. Juuri sen verran kykenee poimimaan mustikoita tulematta itse hulluksi tai huomaamatta kyseistä ilmiötä kanssaeläjissä.
Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka menevät marjametsälle 3-vuotiaan (tai aviomiehen) seurassa.