Lukuisia lehmiä...
puluja...
taloja...
ja ennen kaikkea meille maailman kauneimpia maisemia.
Käväisimme pikalomalla Italiassa ja Itävallassa. Jo alunperin meidän reittisuunnitelma kattoi keskivertosuomalaisen kolmen vuoden matkaohjelman, mutta niinhän se on meilläpäin ollut tapana.
Ensin hurautettiin Milanosta Venetsiaan. Nautittiin elämästä, tsiikailtiin ihmisiä ja shoppailtiin talous vararikkoon.
Sitten piti jatkaa matkaa Itävaltaan, mutta kuinka ollakaan parhaat ideat tuppaavat syntymään moottoritiellä Villachin tuntumassa. Kyltissä luki Slovenia - ja koska me ei siellä oltu koskaan käyty, niin pakkohan sitä rattia oli kääntää jyrkästi oikealle. Meidän pikavisiitti tosin hieman venähti, koska yllättäin navigaattori ei ollut kuullutkaan koko maasta. Lisäksi päätimme (vahingosta koskaan viisastumatta) valita suoran tien sijasta maisemareitin. Kun lopulta kömmimme takaisin Itävaltaan, ulkona oli pilkkopimeää eikä loppumatkalla maisemista nähty vilaustakaan. Mutta lipsahdus kannatti - se, mitä ehdittiin ihmetellä, kertoi, että Slovenia on paitsi kaunista, myös erittäin hyvin hoidettua seutua. Tapaamme varmasti toiste pikkuisen suunnitellummissa merkeissä!
Itävallassa koin lähes uskonnollisen elämyksen. Ajelimme lempimaisemiemme halki Pieberiin, jossa maailman kuulut lipizzan hevoset kasvatetaan espanjalaiseen ratsastuskouluun Wieniin. Olemme vierailleet paikan päällä aiemminkin, mutta yhä vain nämä upeat hevoset saavat sydämeni heittämään kuperkeikkaa. Pääsimme todistamaan yhtä elämäni kauneimmista näkymistä, kun 50 -päinen lipizzalaislauma ajettiin laitumelle (näitä hevosia muuten vartioidaan koko laiduntamisen ajan, joka kertoo vähän osviittaa siitä, minkä hintaluokan tammoista on kyse).
Aivan käsittämättömän upea näky! Ja ihan vaan huomioksi, että lipizzalaisoreihin verrattuna meidän 24 -vuotias Mamma on suorastaan höyhensakkia. Espanjalaisesta ratsastuskoulusta orit siirtyvät siitosuralle 28 -vuotiaina. Paikan päällä tapasimme vetreän herrasmiehen, joka oli jo 37 vuotias.
Pitkää ikää, Neapolitano Nima!
Vuosikymmen taaksepäin meillä oli tilaisuus viettää useampana kesänä pidempiä ajanjaksoja Itävallassa. Siitä saakka meillä on ollut haaveena asua siellä jossain elämän vaiheessa vähän pidempi jakso. Eikä haave tämän jälkeen ainakaan haalistunut!
Matka jatkui kuitenkin kohti Dolomiitteja, joiden halki ajelimme takaisin kohti Italiaa. Tuolla lähes kolmen kilometrin korkeudessa ihmettelimme sekä hulluja rullasuksimiehiä että jättiläisvuorten häviämistä silmän räpäyksessä pilvien joukkoon. Vaikka olenkin menettänyt sydämeni perinteisille alppimaisemille, eivät sokeritoppavuoretkaan yhtään hassummat ole.
(ps. Jukka ja Makewiz, tämä on niin teidän kohde!)
Paluu suoritettiin kurvaamalla Garda-järven sivua etelään. Me ja noin miljoona muuta turistia tungeksittiin menemään (jälleen) hienolla maisemareitillä. Mutta kun sää on upea ja mieli korkealla, niin mikäpä siinä muutakun Andiamo! Decenzanossa muistelin jo edesmennyttä ystävää, jonka kanssa vierailin paikan päällä edellisen kerran. Malja sinne pilven reunalle, olit ihan parasta matkaseuraa!
Niinpä niin, kerrassaan mainio reissu!
Pikkuhiljaa on aika kääntää nokka kohti syksyä ja uusia haasteita, mutta niistä lisää tuonnempana. ;-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti