Ollaan tässä viikon päivät totuteltu Leidi Valo Alfonsia talvikuvioihin. Kaikki alkoi siitä, kun meidän oli pakko koota itsemme ja ryhtyä vihdoinkin leikkaamaan possun ylipitkät kynnet. Tietämättömille kerrottakoon, että toimenpide ei ole sieltä helpoimmasta päästä, koska vastassa on koko pötköllinen luonnetta ja voimaa.
Toimenpiteeseen varauduttiin muovikassillisella leipää ja tuliterillä pensassaksilla. Polvet tutisten jaettiin asemat - Isäntä hoitaa leipäosaston ja minä heilun saksien kanssa. Onneksi tässä kohtaa possun ahneus koitui kerrankin pelastukseksi. Etusorkat hoideltiin parissa minuutissa Valon töröttäessä sopivasti aidalla seisomassa.
Takajalkojen kohdalla panokset kovenivat. Ensin yritettiin kiilata possun pylly aitaa vasten, jotta se ei pääsisi peruuttamaan, kun otin sorkan käteeni. Kutun villat, pötkö poistui tilanteesta liukkaasti kuin ankerias. Sitten yritettiin perinteistä tyyliä: possu Isännän syliin ja kimppuun - täysi katastrofi!
Ruumiita välttääksemme palattiin takaisin aidan välistä houkutteluun. Isäntä seisoi turvallisella puolella leivän kanssa ja minä yritin muina naisina hiippailla saksien kanssa possun läheisyyteen. Tässä kohtaa possu päätti haukata allekirjoittanutta - täysi katastrofi ja erähäviö possulle (toim.huom. älä koskaan suututa naista, jolla on oksasakset kädessä). Lopulta kaikki osapuolet alkoivat olla ihan förttiströpö ja loppukynnet saatiin hoideltua lähes huomaamatta. Tästä opimme, että houkuttelu, harhaanjohtaminen ja väsytys ovat possujen(kin) kanssa se toimivin strategia!
Seuraavaksi oli edessä possun muuttaminen talviresidenssiinsä. Valolle tehtiin talviHilton Oonan karsinaan ja kunnianhimoisena tavoitteena oli opettaa possu syömään ja tekemään tarpeensa irrallaan ulkona sillä aikaa, kun me hoidellaan hevosia ja kanoja. Joopa joo, ainahan sitä voi haaveilla, mutta pilvilinnoista tömähtää nopsasti maan kamaralle, kun vastassa on luonteikas possudaami. Valo otti ja hilpaisi takaisin kesämökilleen hippulat vinkuen heti, kun selkänsä käänsi. Ihan joka ainut kerta.
Tarvittiin taas yksi sata metrinen lautaa ja talvitarha, johon possu kulkee hienosti sivulla seuraten, koska luvassa on sentään Ruokaa! Valohan on periaatteessa sisäsiisti, mutta irrallaan se ei vaan "muista", että muutakin piti tehdä kuin laiduntaa ympäri pihoja. Uuden tarhan myötä meillä on taas mitä siistein possu, toivottavasti koko talven ajan.
Parasta koko showssa on kuitenkin se, että Valoa ei vaan voi katsoa ilman, että alkaa hymyilyttää. Talliin takaisin pötkivä possu, joka osaa pysähtyä odottamaan palkkaansa (kahta koiran nappulaa) on jotain, mikä pelastaa väsyneimmänkin aamun.
Vai onko joku muka eri mieltä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti