On nimittäin kiirettä pidelly. Kuten todettua, en kuulu pikkuhiljaa -kansalaisiin, eli kaikki mahdollinen olisi opittava mieluummin heti. Joka päivä kirjoitan kynä savuten ylös omia muistilistojani, koska hipiälleni ei lainkaan sovi asioiden kertaaminen moneen otteeseen. Toisaalta nautin juuri siitä, että kaikki on ihan itsestä kiinni - ei tarvitse raahata ketään perässään, sen kun vaan sauhuaa menemään ihan omassa ylhäisyydessään.
Alkuun meinasin turhautua hengiltä, kun jouduin olosuhteiden pakosta istuskelemaan paikallani pari päivää. Koneet eivät meinanneet toimia, puhelinliittymä katosi ulkoavaruuteen eikä kenelläkään ollut oikein aikaa perehdyttämiseen. Se oli siinä ja siinä, etten hätäpäissäni värväytynyt naapurin kenkäkauppaan töihin, koska paikallaan väkisin jököttäminen tuntui lähinnä jälki-istunnolta (jossa en muuten ole koskaan ollut, mutta nytpä on vähän tarttumapintaa siihenkin).
Mutta sitten kun alkoi tapahtua, on tapahtumaa riittänyt aamusta iltaan.
Kiinteistönvälittäminen työnä on kiehtonut jo monta vuotta. Ei näiden television jetrokaisojen vuoksi, vaan siksi, että olen ihan oikeasti kiinnostunut asunnoista ja ihmisten tavoista asua. Pidän toki myös kaupankäynnistä, mutta vielä kiinnostavampaa on ihmisten kohtaaminen kotiin ja asumiseen liittyvissä tilanteissa - ehkä siksi, koska olen itsekin koti-ihmisiä. Ruosteessa oleva maisteri-minäni ehti jo nostaa päätään: olisi aika hauskaa tarkastella asumisjuttuja vähän laajemminkin tulevaisuudessa... No, ehkä nyt kuitenkin opetellaan nämä työt ensin.
Parasta uudessa työssä on se, että jokainen päivä todellakin on erilainen. On arviokäyntiä, esittelyjä, kaikenlaista teknistä puljaamista ja yhteydenottoja milloin mihinkin instanssiin. Lukemattomia pieniä yksityiskohtia jokaisen asunnon ja tapauksen kohdalla. Koteja kun ei myydä tai osteta muusta elämästä irrallaan, vaan ihan koko paletti on läsnä työpäivissä.
Iltaisin olen aivan kanttuvei ja poden huonoa omaatuntoa milloin mistäkin tekemättömästä työstä täällä kotona. Toisaalta meillä on täällä aika hienosti toimiva koneisto, ollaanhan me aiemminkin eletty elämää, jossa jokaiselle hommalle on sovittu oma aikansa vuorokaudesta.
Ja siitä puheen ollen, sonnan lappuu kutsuu. Mikään ei vetristä aamutuimaan niin kuin pieni hikoilu talikon varressa. Kuulemisiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti