Ensin Herra Suhmura pakkasi pakaasinsa ja muutti tuohon kulman taakse Niemisjärven kuninkaaksi. Meillä kaikilla oli vähän apea mieli, koska me tykättiin kovasti tuosta suuresta persoonasta. Mutta kun näitä kanoja kasvattelee, on aina välillä tehtävä sellaisiakin siirtoja, jotka ei ole niin kivoja. Itkuun ei kuitenkaan ole aihetta, sillä Herra Suhmuralla taitaa olla uudessa kodissa kissanpäivät nuorten neitiensä herrana ja hidalgona.
Sen sijaan näiden kahden muun tapauksen kohdalla se itku oli päästettävä. Ensin joukosta poistui ihan yhtäkkiä yllättäin silmäteräni, silkkikana Aarre. Kun kuuden aikaan illalla kävin kanalassa, kaikki oli kunnossa. Tuntia myöhemmin oltiin tilanteessa, jossa lopettaminen oli armeliain vaihtoehto.
Sellaista se on kanojen sairastaminen - aika usein ensioireiden jälkeen voidaan pian todeta, että peli on menetetty. Varsinkin juuri munintaikään tulleet kanat ovat herkimmillään sairastumaan tuohon viheliäiseen Marekin tautiin, joka rotukanoilla on valitettavan yleinen vitsaus. Tilanteeseen kyllästyneinä meillä on ystävän kanssa aikomus tilata satsillinen rokotetta kyseiseen tautiin, jotta näiltä tapauksissa jatkossa vältyttäisiin. Kanojen rokottaminen esimerkiksi Briteissä on aivan tavallista, mutta meillä sitä ei harrasteta lainkaan. Näin ollen esimerkiksi Marek -rokote on tuhottoman kallis, ja sitä myydään ainoastaan hirvittävän suurissa erissä. Itse olen silti valmis pulittaman itseni kipeäksi, jos meillä on jatkossa Marek -vapaat Arwokkaat. Rokote laitetaan vuorokauden ikäisiin tipuihin, ja sen jälkeen niillä on elinikäinen suoja tautia vastaan.
Toinen vähintään yhtä ikävä tapaus sattui samaan aikaan. Olin jo pari päivää tarkkaillut kanalapäällikkömme Esterin omaa silkkikukkoa, joka oli vähän nuupallaan, mutta kuitenkin söi ja liikkui normaalisti. Kolmantena päivänä nappasin kukon kainalooni tutkiakseni sitä tarkemmin ja huomasin, että se oli laihtunut kovasti. Samalla sitten aloin ihmetellä, miksi sen nokka on niin kummallisen näköinen. Ensimmäistä kertaa meidän kanalassa oltiin tilanteessa, jossa kukolla oli ylikasvanut nokka, eli nokan yläpuoli oli alapuolta reilusti pidempi - kuten vaikka haukalla.
Olin kuullut, että näissä tapauksissa ainut keino on nokan typistäminen kotikonstein. Siispä hain koiran kynsisakset, oman kynsiviilani ja pyysin kukolta etukäteen anteeksi - se on menoa nyt! Nokan hoitelu sujui kuitenkin yllättävän helposti, eikä kukko ollut millänsäkään, kun viilailin sen nokkimia uuteen uskoon. Ikävä kyllä nokkaoperaatio ei sekään kukkoa pelastanut, vaan siitäkin jouduttiin muutaman päivän päästä luopumaan. En tiedä, oliko kukon lopullisen hiipumisen syy nokka vai joku muu, koska se söi uudellakin nokallaan ihan hyvin.
Onneksi Esterin kukolla on laumallinen kauniita jälkeläisiä kasvamassa. Kukko oli jalostuksellisestikin tärkeä, olihan se meidän kanalan ainut aikuinen Columbia -värinen silkki. Onneksi tuolla vipeltää kolme pikkucolumbiaa kasvamassa, toivotaan, että päällikkö saa siitä uuden nimikkokukon itselleen - ja vielä pari kaunista siskoa kaupan päälle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti