Ehdin tässä matkan varrella jo vähän huolestua, että mahdanko päästä maastoon yksin hummailemaan enää ollenkaan sitten joskus, kun Mammasta aika jättää? Vai tarvitaanko sitä varten taas kokonaan uusi hevonen? (Joka olisikin ihan viimesen päälle järkevää , kun tuo nykyinen kakkostamma on hankittu aikanaan nimen omaan maastomopoksi.)
Mutta minkäs teet, jos mopo keulii, vaikket niin välittäisikään? Mun ja Kissen yhteisen taipaleen alku ei ollut kovinkaan ruusuinen. Ensimmäinen yhteinen vuosi vierähti opetellessa talon tapoja ja ihmisen kunnioittamista. Vaikka tamma on periaatteessa kiltti kuin huopatöppönen, on sen kanssa oltava pelisilmää. Ensin alkuun asetinkin meille tavoitteeksi, että vuoden aikana tamma toimii täällä kotona niin kuin haluan hevosten toimivan. Ei ryysitä, karkailla eikä heiluta silloin, kun on tarkoitus kulkea kauniisti, pysyä tarhassa tai seistä paikallaan. Tavoitteena oli myös jonkun sorttinen kunnon kohotus, koska tamma oli aivan rapakunnossa.
Vuoden kuluttua oltiinkin tilanteessa, että perushommat sujuivat ihan ookoo. Ainakin niin kauan, kun muut turvakkeet olivat näköpiirissä. Edelleen tamma saattoi olla ihan perähuutlarista, jos sen kanssa lähti yksin kentälle puuhaamaan, ja kaverit jäivät laitumelle tai muuten näköpiirin ulkopuolelle. Pukki oli noinkin paksulla tammalla hyvin hallussa - ensimmäisen vuoden aikana maistelin hiekkaa useammin kuin koko tähän astisen elämäni aikana yhteensä.
Ja kyllä, mietin aika monta kertaa, että olipahan tämäkin ostos.
Mutta koska hanskoja ei ole tapana heitellä tiskiin, päätin, että seuraavan vuoden aikana tavoitteena on pikkuhiljaa työstää tamman läheisriippuvuutta edelleen. Ensin kokeilin tamman taluttelua tiellä aina pikkuhiljaa kauemmas kotipihasta. Välillä sujui - ja välillä katselin etääntyvää mustavalkoista ahteria tien syrjässä kiroillen kuin herhiläinen. Eniten otti pannuun se, että etuhevosena kaverin kanssa tamma oli maastossa pomminvarma. Se ei vaan kerta kaikkiaan halunnut poistua kotoa ilman kaveria.
Sitten päätin, että nyt on marssit marssittu, hevonen hoitakoon työnsä. Hyppäsin kyytin ja eikun menoksi. Päästiin ehkä puoli kilometriä, kun tamma päätti siirtyä hyppimään pukkihyppyä paikallaan. Näillä kyvyillä en siinä pomppuloikassa olisi kyydissä pysynyt, joten taas oltiin marssin äärellä. Kotiin ei silti lähdetty - savu korvista kohoten talutin tamman koko maastoreissun läpi, ja taisinpa kiukuspäissäni hypätä jossain vaiheessa kyytiinkin. Tamma ymmärsi varmaan tunnelmasta, että nyt jos perä alkaa kohota, ollaan ns. heikoilla hangilla.
Tilanne vaikutti melko epätoivoiselta, koska tässä iässä sitä haluaa mieluummin pysyä työkunnossa, kuin vaikkapa tippua hevosen selästä pää edellä ojaan. Mietin, ettei mun ole mikään pakko lähteä Kissen kanssa yksin maastoon, jos touhu osoittautuu liian riskaapeliksi. Toisaalta ärsytti oma nynnyily - onhan se nyt kumma, jollei sitä omalla hevosellaan uskalla maastoon lähteä.
Sitten eräänä päivänä keksin kokeilla tammalla ohjasajoa. Ja kas, sehän toimi ohjien päässä oikein mallikkaasti. Siitä se ajatus sitten lähti - tammalle pitää saada kärryt! Kyllä mua ihan jonkun verran jännitti, kun tarvittava varustus tammalle päälle lyötiin. Se olisi ihan fiftysixty, että pääsisikö joku hengestään kun tämä kolmen pennin raviseurue lasketaan irti.
Kaikki sujui kuitenkin paremmin kuin ikinä osasin odottaa. Ihme kyllä, tamma ei kärryjen edessä kaivannut kavereitaan sen kummemmin. Pähkäilin, että jos tämä sujuu kärryillä, on tämän sujuttava ratsainkin. Kesä mentiin ajellen ja syksyllä oli uusintayrityksen paikka. Jännää oli molemmilla, mutta selvittiin. Ei puuttunut metsästä meteliä (tamma huusi kuin hinaaja koko reissun), mutta selvittiin. Ilman pukkeja.
Nyt ollaan pikku hiljaa retkeilty kaksistaan talven aikana. Tänään, kevät auringon helliessä, olin haljeta ylpeydestä metsän siimeksessä. Siellä me mentiin kuin vanhat tekijät. Hieno, hieno Kisse - minun oma norsunpemppuinen maastoratsu.
ps. Keittiöperunat on itämässä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti