Nyt on välitetty huusholleja niin maan penteleesti, ettei meinaa millään riittää aikaa (eikä aivokapasiteettia) tekstin tuottamiseen. Mutta oiskos se jo pikkuhiljaa ryhdistäytymisen aika? Kokeillaanpa.
Keikenmoista on syksyn mittaan ehtinyt sattua ja tapahtua. Ehkä painavimman puheenvuoron viimeaikojen sekakuorossamme saa kuitenkin Pikku, tuo oman elämänsä Tärkein Henkilö.
Kävi nimittäin niin, että loppukesällä olin aivan varma siitä, että meidän ainoa leikkaamaton siperiankollimme Manninen on nyt sitten alkanut merkkailla. Ja luonnollisesti juuri silloin, kun meidän oli aika lähteä vuosittaiselle irtiotollemme Itävaltaan. Hiki kuumotti kainaloissa, kun mietin, kuinka Anoppi ja Appiukko nauttivat elostaan täällä työleirillä kissan pissin odöörissä ja miettivät meitä rakastavin ajatuksin.
Kissan pissiä oli lopulta ihan joka paikassa. Lattialla, sängyssä (miehen ikimuistoisin synttäripäivä kului painepesurin varressa), sohvatyynyissä ja itse sohvassa. Joka päivä. Ei auttaneet feromonit eikä karkotteet, ei uhkaus eikä litratolkulla kloriittia.
Koska Manninen oli luvattu vielä sulhaseksi eräälle neidolle, soitin kasvattajalle, että nyt lähtee joko kolli reissuun tai pallit. Tai mies. Että mihinkäs junaan tämä nyt laitetaan? Sinne meni Manninen, mutta pissi oli ja pysyi. Mitä ihmettä?!
Ja niinhän siinä kävi, että liruttelija olikin meidän kuivakka ikämiehemme, jolle oli pikkuhiljaa kehittynyt munuaissairaus. Sydän tykyttäen vein kissan kokeisiin ja uudella ruokavaliolla lähdettiin munuaiaisia hoitamaan. Mielen veti matalaksi ajatus siitä, että entä jos kissalla on kipuja, joita se ei näytä? Mitä jos ruokavalio ei auta, ja sille tulee jokapäiväinen lääkitys? Entä jos siitä joudutaan luopumaan?
Kaikeksi onneksi ruokavalio tehosi, eikä meillä enää tarvitse istua sohvalla hengitystä pidättäen. Kissa vaikuttaa hyvinvoivalta ja uusi ruokakin kelpaa. Tässä on nyt vaan sellainen juttu, että seniorikansalaisemme osaa kyllä ottaa ilon irti tästä uudesta tulemisestaan. Hänen korkeutensa palvelemiseen menee meiltä nykyisin sekä aamuin että illoin sievoinen siivu, koska:
Ensinnäkään tämä herra ei suvaitse juoda kuin ainoastaan juoksevaa vettä vessan lavuaarista. (Sopivalla paineella.) Hän ei myöskään enää itse vaivaudu hyppäämään keittiötasolle raksukupilleen, vaan mulkoilee ja känisee lattialla juuri niin pitkään että nostopalvelu toimii. Saattaapa esittää siinä pienen "muka" hypähdyksen demonstroidakseen, kuinka meillä laitetaan vanhuksen ruoka täysin saavuttamattomaan paikaan ja näin ollen pidetään kissaa nälässä. Uusimpana uutuutena en enää voi käydä itse vessassa ilman, että seniorikansalainen paukuttaa tassuillaan raivokkaasti ovea - siinähän sitä pöntöllä kököttäessä on juuri sopivasti aikaa silitellä kissaa, terveisin Pikku.
Kissoilla on uusi loikoilupaikka olohuoneessa. Tai siis Kissalla. Koska Kuninkaalla on oltava arvoisensa valtaistuin, josta mulkoilla valtakunnan rupusakkia.
Pikku, niin mäkin sua. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti