Äittä ja Ikkä

Aika on merkillinen käsite. Viljelysäitä odotellessa viikko tuntuu kuukaudelta, mutta toisaalta sitä huomaa yhtäkkiä puolivuosikkaan vilahtaneen ohi kuin pikakelauksella. Tämä talvi on ollut kaikin puolin ainutlaatuinen. Talvi, jota ei koskaan tullut ja talvi, jolloin meistä tuli yhtäkkiä äittä ja ikkä.

Viikon päästä me ollaan oltu puoli vuotta sijaisvanhempia. Monia on kiinnostanut, kuinka meillä on sujunut ja kuinka meidän elämä on muuttunut. Vastaus jälkimmäiseen lienee suunnilleen, että kokonaan - ja ei mitenkään.  Pienen ihmisen kanssa eläminen muuttaa ainakin päivän rytmiä - mutta toisaalta meillä on aina eletty eläinten rytmin mukaan, joten muutos oli lopulta aika pieni (jollei lasketa jatkuvaa syömistä ja potalla kökkimistä). 

Meillä on ollut onnea matkassa, kun yhteiselo on alkanut näin mutkattomasti. Olen joka päivä kiitollinen siitä, että tyttö jakaa meidän kanssa rakkauden noita karvaisia ja pyrstökkäitä kohtaan - onhan se ihanaa, että heppa-ja kanahommiin voidaan tallustaa yhdessä ilman, että matka muuttuu mielenosoitusmarssiksi. Silloin kun sijaisvanhemmuudesta alettiin keskustella, ainut ehtoni prosessiin hyppäämiselleni oli se, etten halua luopua ajasta eläinteni kanssa. Ounastelin jo silloin (ja nyt tiedän sen varmasti), että omien akkujen lataus vaatii laatuaikaa Mamman seurassa.  Ja onhan sitä riittänyt, kiitos siitä kuuluu muulle perheelle.

Tällä viikolla Tirppa (joka sai lempinimen pikkutipujen ykköshoitajana) kävi tutustumassa tulevaan hoitopaikkaansa. Hauska nähdä, miten tämä seurakunta sopeutuu taas normaalielämään normaalityövuoroineen jalostettuna hoitopaikkarallilla. Toisaalta on huippujuttu, että lapsi pääsee hengailemaan ikäistensä joukkoon ja oppii ehkä hiukan ihmistenkin kieltä kiekumisen sijaan. Hoitopaikassa odottaa neljä eri-ikäistä poikaa. Pitäkäähän sällit varanne, kun maatilan prinsessa starttaa!