Marraskuussa meillä aloitettiin odotus. Odotettiin pitkään ja hartaasti. Jopa enemmän kuin joulua, vaikka sitäkin 1/3 perheestä odotti kuin kuuta nousevaa. Meillä ei edes kirjoitettu Joulupukille, koska koko perheellä oli vain yksi toive: koiranpentu. Meille odotettiin bernhardilasta.
Työkaverini oli täysillä hengessä mukana. Hän oli seurannut vierestä rimpuiluani ongenkoukussa, ja tiesi, että välillä selkänahka oli totta vieköön nitissyt liitoksissaan. Päivien lyhentyessä hänkin oli sillä kannalla, että kun pentu nyt vaan tulisi, niin väistämättä alkaisi risukasassa ennen näkemätön auringonpaiste.
Tapaninpäivänä lähdettiin reissuun kohti pohjoista. Matkalla pakkaslukema laski 17 astetta, mutta tunnelma kipusi samaan tahtiin kohti Huihain kattoa. Tämän unelman toteutus oli kestänyt suunnilleen 35 vuotta, aina Saariston lapsista saakka. Kohta, ihan kohta on meilläkin oma Laivuri. Tai Pulivari. Tai Beethowen. Ketä näitä nyt on.
Paitsi, että tällä sankarilla on ollut nimi valmiina parikymmentä vuotta. Ystäväni salolaisella äidillä oli tapana tuumata sopiviin kohtiin, että "Voi sinnuu, Reino." Jo ammoisina yliopistoaikoina päätin, että jos minulla joskus on bernhardilainen, sen nimeksi tulee Reino. Tällä reissulla ei ristiäisiä pidelty, sen kun lyötiin valmis nimi tiskiin.
Ja siinä se nyt on, Reino. Reinikainen. Syö kuin syöttöporsas, roikkuu Aapon parrassa ja on ihan yli-ihana. Pikkumies, joka osaa pyytää hädän tullen ulos. Urhoollinen ritari, joka 8-viikkoisena asettui eteeni puolustamaan, kun tallin takaa asteli hirmuinen uhka (Isäntä).
Kyllä tässä nyt kelpaa paistatella. Tervetuloa, vuosi 2018.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti