Arwon kanalan kuulumisia

Pitkästä aikaa on aika laitella hiukan kanalan kotkotuksia tänne blogin puolelle. Kevät tekee tuloaan ja kanarintamilla alkaa taas kovat kuhinat - uusia harrastajia liittyy porukoihin ja me vanhat kotkottajat tuumaillaan kanaloiden reserviä. Kaikkea tekisi mieli saada lisää ja hautomakoneet pöhisevät, mutta jossain kohtaa järki sitten astuu peliin, tai ainakin siinä vaiheessa kun tilat on taas vaihteeksi täynnä.

Arwolassa on viimeiset vuodet keskitytty Usa -silkkien kasvattamiseen eri väreissä. Toki meillä on edelleen myös jättikocheja, mutta niiden kanssa on se ongelma, että haluaisin aina pitää kaikki kasvatetut yksilöt itse. Laitan munia harvakseltaan koneeseen, sen verran vain, että itsellä riittää porukkaa ja joskus jää jokunen yksilö myyntiinkin (Hyvin harvoin. Jos koskaan. Pakon edessä.)

Mutta silkkien kanssa puuhailu on kivaa. Vuosien varrella kanojen laatu on parantunut uusien Usa-kantojen myötä. Jaksan edelleen loputtomasti innostua uusista yhdistelmistä, joista toivon syntyvän entistä hienompia yksilöitä. Uudet linjat ovat mielestäni tehneet hyvää myös kanojen kestävyydelle ja ainakin toistaiseksi meillä on (kop,kop) säästytty epidemioilta Arwolassa.

Kanarintamalla mycoplasma, Ib ja Ilt ovat edelleen aika tyypillisiä kiertotauteja, joita vastaan meillä taistellaan tiukalla systeemillä. Meillä ei ole lainkaan edestakaista kanaliikennettä, uusia yksilöitä on ostettu ainoastaan yhdeltä testatulta tilalta eli White Snowflake Poultrystä Taivassalosta. En käytä ostettuja siitosmunia ollenkaan, enkä päästä vierailijoita kanatiloihin. Näillä on menty tähän saakka ja tullaaan jatkamaankin. Tällä hetkellä meillä on kasassa niin hyvä määrä siitoslintuja, että omavaraisina pärjäillään pitkälle tulevaisuuteen.

Uusimpana väriryhmänä meille saatiin Usa cuckoo silkit. Niitä aion yhdistellä omiin mustiin kasvatteihini jatkossa.

Ryhmä, josta olen erityisen ylpeä, on Usa Porcelain. Näitä meillä on jo kasvamassa mukava porukka.  Vinkkinä jolle kulle lukijalle, joka haluaa vähän spesiaalia omaan kanalaansa - kesän alkupuolella on mahdollisesti tulossa myyntiin pari upeaa kukon alkua.

Usa -linjoista meillä on lisäksi värit buff, paint, splash, musta ja sininen.  Upea herrasmiehemme, splash -kukko Mr Richard, on varmasti vanhin Usa - silkki, joka Suomesta löytyy. Se on tuotu aikanaan ensimmäisten joukossa ja on nyt jo vahvasti ehtoopuolella. En tiedä, vieläkö siltä jälkikasvua saadaan, mutta se saa olla meillä vaikkapa sitten maskottina ihan loppuun saakka. Tästä kukosta pidän ihan erityisen paljon.

Toinen lempparini on buff -kukko Linssi. Tämä gentlemanni taitaa seurustelun jalon taidon. Viime viikolla lisäsin porukkaan kakkoskukon ja mietin, että mahtaako tulla isokin kalapaliikki. Linssi toivotti pojan tervetulleeksi porukoihin ja elämä jatkui niin kuin ei mitään - siinäpä vasta joviaali heppu!

Kolmas ryhmä, joka on tullut jäädäkseen, on belgiasta aikanaan tuotu silkkiryhmä (taustat taitavat tosin olla Usa:ssa näilläkin). Tästä ryhmästä olen ilokseni saanut ihania paintsplash yksilöitä, joita nyt  yritän saada jalostettua myös eteenpäin. Aika näyttää, miten tässä projektissa käy. 

Mutta siitä tila-asiasta vielä. Koska kaikkea ei voi pitää vaikka haluaisikin, olen päättänyt myydä tummanpunaisen siitosryhmäni ilahduttamaan jota kuta lemmikkiporukkana. Kanat munivat hyvin ja kukko on kiltti. Laitappa viestiä, jos tämä väri ilahduttaa juuri sinun silmääsi:

ps. Hautomakoneiden pöhinästä vielä. Meillekään ei tänä keväänä ihan kaksi omaa konetta riittänyt (kröhöm...), joten otimme avuksi vuokrakoneen. Äärimmäisen hyvä palvelu muuten! Jos haluat kokeilla haudontaa tai tarvitset lisävahvistusta konerintamalla, niin kipin kapin yhteys http://siltajoensirkus.mycashflow.fi  ja sieltä lähtee homma rullaamaan!

Pilviveikko

Yksi syy blogin näivettymiseen männä vuonna oli susisurkea läppäri.  Kyseinen koneen rahjus oli ensimetreistään asti aivan morjens, siinä ei toiminut kerta kaikkiaan yhtään mikään.  Kuvia se tuhersi niin kauan, että olisin varmaan piirtänytkin ne nopeammin tänne sivuille.

Ja päivittely se vasta olikin sen erikoisalaa. Ei asiaa, mistä se ei olisi jaksanut päivitellä. Pitkään ja hartaasti. Merkkejä mainitsematta, yhtään HP:tä ei tähän taloon enää hankita.

Samaan aikaan eräs toinen nimeltä mainitsematon hedelmäkone saapui työn myötä elämääni. Siinäpä vasta meille hätähousuille sopiva vekotin - toimi kuin salama. Voi ettien että. Niinhän siinä kävi, että  salakavalasti minustakin tuli pilviveikko. Ihmisestä, jolle kaikki tietotekniikka on "aivan yhdentekevää."

Ja kun kolmekin vuotta yhteen soittoon jaksaa natista kuvien käsittelyn hitaudesta, koneen hitaudesta, käyttöjärjestelmän hitaudesta, elämän hitaudesta  ja siitä, kuinka ihan kaikki menee tässä odotellessa ohi, ollaan jo hyvinkin valmiita ostokrapulan äärelle.

Eilen se sitten kannettiin taloon. Olen niin hämmentynyt tästä kaikesta, etten oikein uskalla liikkua koko huoneessa. Tulee tunne, että konetta pitäisi kuninkaallisesti tervehtiä ennen kuin alkaa lähestyä käynnistelyaikeissa.  Hyvää Iltaa, Madam, tohtiiko häiritä?

Enää ei puutu kun tieto, taito ja älli. Että ihan hyvällä alulla.

Mitä niistä vanhoista koirista oikein valehdellaan?

Etteikö muka uudet temput luonnistu? Höpön löpö.

Uskoisin, että ainakin Anopin suunnalta kuuluu kolminkertainen Hurraa -huuto, kun kerron, että meidän perheessä syödään nykyisin ihan oikea aamupala. Onko hullumpaa kuultu? Ja ihan joka päivä? Ei kai nyt sentään.

No sen verran täytyy loiventaa shokkiuutista, että edelleen ensimmäinen tunti puolitoista mennään aamukahvin turvin, mutta sen jälkeen alkaa tämä uusi uljas aamupalaosio. Kävi nimittäin niin, että asia A johti asiaan B, jonka jälkeen asiasta B tulikin se Pääasia.

Jokaiseen uuteen vuoteen liittyvä siivousvimmani kohdistui tänä vuonna myös pakastekaappiin. Päätin, että tänä keväänä se kerta kaikkiaan syödään tyhjäksi. Oma äitini tuskin on nähnyt pakastearkkkunsa pohjaa ihan viime vuosina, mutta eipä se meilläkään varsinaisesti ole tyhjyyttään ammottanut. Ongelma oli vaan siinä, että tykkäisin mieluiten syödä kaikki vihannekset ja marjat aina tuoreeltaan  ja raakana. Nyt kun olen käytännössä luopunut vehnäjauhojen syönnistä, ei meillä oikein leipomuksiakaan synny, joihin marjoja saisi tungettua.

Ja mikä pahinta, pakasteesta sulatettujen marjojen koostumus on vaan niin ällö. Muljahtelevat suussa kuin mädät etanat. Mutta eipä hättää, maalainen päätti ryhtyä fitnesshenkilöksi ja kaivoi blenderin esiin. (Inhoan muuten myös samaa blenderi - mitä ihmettä tapahtui tehosekoittimelle?)

Ensin tein näitä terveyspirtelöitä ihan muina naisina koko köörille. Laittelin mukaan banaania, jugurttia tai rahkaa ja vanhana trendiasiantuntijana myös chian siemeniä (koska niitä oli valmiina hevosille tallissa). Kaikkien mielestä oli superhyvää ja omasta tulokulmastani katsottuna meni helposti kurkusta alas.  Pikkuhiljaa aloin myös keitellä tai paistella vähän munia siinä sivussa. Ja eipä aikaakaan, kun huomasin, että aamun talli- ja kanahommien jälkeen on ihan oikeasti nälkä.

 

 

 

 

 

 

Inhoan edelleen kaikkea ruuanlaittoon liittyvää. Paitsi, että nyt kun aamupalatouhuun liittyy Kone, olen ihan liekeissä. Minusta on tullut perheen surautteluvastaava, jonka ristiretket ovat jo suuntautuneet myös äidin pakastimelle (ehkä senkin pohja vielä joskus tulee vastaan).

Kuitenkin ihan ykkösjuttu tässä marjahörhöilyssä on oma olotila. Meillä on muutenkin kiinnitetty aina vaan enemmän huomiota siihen, että syötäisiin mahdollisimman vähän käsiteltyä ruokaa. Jos asuisimme toisilla leveysasteilla, haluaisin kasvattaa ympäri vuoden kaiken vihreän itse. Kanat hoitavat oman osuutensa, mutta lihan kanssa meillä on edelleen ongelma. Haluaisin ostaa onnellisen possun lihaa, mutta nykyiset Eu -vaatimukset asettavat possufarmarit ahtaisiin oloihin. Ei hyvä. Lisäksi meidän pitäisi hyödyntää ylimääräiset kukot omassa ruokaympyrässä, mutta en kerta kaikkiaan kykene syömään niitä. Siinä kohtaa tunne ajaa pahasti järkiosaston ohi.

Mutta siitä fiiliksestä. Stressimahani kiittää näistä aamutujauksista, samoin aineenvaihdunta. Uskomaton on myös marjojen vaikutus energiatasoon näin talvella. Olo on yksinkertaisesti tosi hyvä.

Nyt muutkin, reippaasti vaan pää pakastimeen, sieltä voi hyvällä tuurilla löytyä uusi elämä!

Voi sinnuu Reino!

Vuosi 2017 oli jotenkin aivan hanurista. Kiitos ja adios - emme jää kaipailemaan. Oli paljon menetyksiä, haasteita työrintamilla ja kaiken kaikkiaan nihkeä meininki. Loppuvuodesta tilanne alkoi jo naurattamaan, eikä vähiten siksi, koska kalenteri kiikutti väistämättä kohti vuodenvaihdetta.

Marraskuussa meillä aloitettiin odotus. Odotettiin pitkään ja hartaasti. Jopa enemmän kuin joulua, vaikka sitäkin 1/3 perheestä odotti kuin kuuta nousevaa. Meillä ei edes kirjoitettu Joulupukille, koska koko perheellä oli vain yksi toive: koiranpentu.  Meille odotettiin bernhardilasta.

Työkaverini oli täysillä hengessä mukana. Hän oli seurannut vierestä rimpuiluani ongenkoukussa, ja tiesi, että välillä selkänahka oli totta vieköön nitissyt liitoksissaan. Päivien lyhentyessä hänkin oli sillä kannalla, että kun pentu nyt vaan tulisi, niin väistämättä alkaisi risukasassa ennen näkemätön auringonpaiste.

Tapaninpäivänä lähdettiin reissuun kohti pohjoista. Matkalla pakkaslukema laski 17 astetta, mutta tunnelma kipusi samaan tahtiin kohti Huihain kattoa. Tämän unelman toteutus oli kestänyt suunnilleen 35 vuotta, aina Saariston lapsista saakka. Kohta, ihan kohta on meilläkin oma Laivuri. Tai Pulivari. Tai Beethowen. Ketä näitä nyt on.

Paitsi, että tällä sankarilla on ollut nimi valmiina parikymmentä vuotta. Ystäväni salolaisella äidillä oli tapana tuumata sopiviin kohtiin, että "Voi sinnuu, Reino." Jo ammoisina yliopistoaikoina päätin, että jos minulla joskus on bernhardilainen, sen nimeksi tulee Reino. Tällä reissulla ei ristiäisiä pidelty, sen kun lyötiin valmis nimi tiskiin.

Ja siinä se nyt on, Reino. Reinikainen. Syö kuin syöttöporsas, roikkuu Aapon parrassa ja on ihan yli-ihana. Pikkumies, joka osaa pyytää hädän tullen ulos. Urhoollinen ritari, joka 8-viikkoisena asettui eteeni puolustamaan, kun tallin takaa asteli hirmuinen uhka (Isäntä).

Kyllä tässä nyt kelpaa paistatella. Tervetuloa, vuosi 2018.

Puutalounelmia

Toiset meistä ei vaan koskaan lakkaa haaveilemasta. Mikä sinänsä on pelkästään positiivista, koska ilman unelmia elämä olisi paitsi tylsää, myös jotensakin turhaa. Minulle unelmat ovat polttoainetta - kun mietin, mitä haluaisin elämässä vielä nähdä, tehdä tai saavuttaa, jaksan taas hypätä aamulla saappaisiini ja tarpoa eteenpäin.

Unelmia on niin erilaisia. On konkreettisia ja haihattelevia, järkeenkäypiä ja ihan silkkaa heissuliveitä. Jokainen meistä varmaankin toivoo, että saisi elää läheisten ympäröimänä terveen ja hyvän elämän. Että rahat riittäisi ja perhe pysyisi kasassa. Mutta hömppäosastolla mennään ihan muissa sfääreissä. Mitä tekisin, jos voittaisin lotossa? Jokohan meidän elinaikana saa ostaa kuulennon? Tai aikakoneen?

Ja minä hölmö haaveilen aina vaan taloista. Näen unia unelmien taloista, joissa ovi toisensa jälkeen johtaa uusiin ihaniin huoneisiin. Jännä muuten, ettei unien taloissa ole koskaan rumia tapetteja. Ei 70 -luvun hirviökirjahyllyjä, eikä vihreitä asioita. (Minun taloissani ei koskaan tule olemaan vihreitä asioita.) Päiväunelmoin eläkepäivistä alppimaisemissa ja sitten vielä vanhempana voisinkin  köpötellä siellä Fuengirolassa, jossa saa ostaa niitä Suomalaisia Asioita.

Viime aikoina unelmointi on johtanut vaarallisille teille. Olen pikkuhiljaa alkanut viritellä ajatusta seuraavasta projektikohteesta, joka voisi olla taas ihana, vanha puutalo. Isäparka saisi härslaakin, jos kuulisi asiasta, onhan me sentään jo yhdestä talonrohjosta hengissä selvitty. Mutta koska Isä ja ATK eivät ole kontaktissa, voin täällä höpötellä ihan muina naisina mitä mieleen juolahtaa.

Haluaisin vanhan koulun tai pikkukartanon. Kauniin vanhan rakennuksen, jolla olisi vanhan rouvan sielu. (Ja terve alapohja.) Siihen riittävästi lääniä ympärille, jotta saisi puuhastella rauhassa. En tiedä, haluaisinko enää samanlaista eläinkatrasta ympärille kuin meillä nyt on, mutta todennäköisesti joka ainoa kuitenkin muuttaisi mukana - eli lisäämme unelmaamme myös vanhan navettarakennuksen.

Vanhojen talojen kaipuussani olen käynyt vähän kylillä fiilistelemässä. Ensin piipahdettiin Raumalla, jonka vanha kaupunki on balsamia haaveille....

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään kiikutettiin muutama kana Suonenjoelle ja siellä vasta hauska paikka olikin. Iisvedellä, 5 km Suonenjoelta, on vanha työläiskortteli, jota kutsutaan Savon Pispalaksi. Kolikkoinmäki on osin hyvinkin ränsistynyt alue, mutta onneksi muutamassa talossa oli jo projektit hyvin käynnissä.  Voi vaan kuvitella, millaisia tarinoina tälläkin alueella olisi kerrottavanaan. Kun on eletty vierekkäin, tehty töitä rinnakkain, rakastettu ja riidelty raja-aitojen yli.

 

 

 

 

 

 

 

 

(toim.huom. aidat ja portit on myös niin mun juttu.)

 

 

 



 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kuka pelastaisi tämän kaunottaren?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Saapa nähdä, millaisia tunnelmia tämän vuoden asuntomessut Mikkelissä herättävät. Etukäteen jo kitisin, etten jaksaisi katsoa enää yhtään mustaa telkänpönttöä tai kuutiota paljun vieressä, mutta urhoollisesti aiomme purjehtia Mikkeliin kuun lopulla. Toisaalta, niiden jälkeen vanhan talon hankinta voi tuntua aina järkeenkäyvemmältä idealta!